Niinpä olikin kulkunopeutemme tällöin viisikolmatta solmuväliä tunnissa. Hyvin ymmärrettävästi täytyi siis Nedinkin suureksi ikäväksensä luopua kaikista karkaamisajatuksista. Hän ei voinut laskea vesille ja käyttää hyväkseen laivan purtta, kun kuljimme 12—13 metrin nopeudella sekunnissa. Se olisi ollut samallainen hullunyritys kuin jos olisi hypännyt alas yhtä nopeasti kiitävästä pikajunasta. Eikä laivamme noussut vedenpintaan muulloin kuin yönaikaan uudistamaan ilmavarastoaan, ja sen kulku ohjattiin yksinomaan kompassin ja lokikirjan avulla.
En siis nähnyt tämän meren vedensisäisistäkään nähtävyyksistä enempää kuin pikajunan matkustaja näkee ohikiitävistä maisemista, nimittäin etäisiä kuvia näköpiirin reunalta, mutta ei lainkaan lähinnä olevia esineitä, jotka suhahtavat ohitse salamannopeudella. Kuitenkin voimme Conseil ja minä salongin isoista akkunoista huomata muutamia Välimeren kalalajeja, jotka voimakkailla evillään voivat lyhyen tuokion seurata Nautiluksen kupeilla.
Keskellä vesivuorta sivuillamme, jota sähkövalo kirkkaasti valaisi, puikkelehti jättiläisrauskuja aivankuin levitettyjä hartiahuiveja, ollen vatsanpuolelta valkoiset ja selästä täplikkään tummanharmaat. Neljän metrin pituiset haikalat, joita sukeltajat täällä kovin pelkäävät, kilpailivat keskenään nopeudessa. Kultakaloja Sparus-sukua tapasi yli metrin mittaisiakin, kimaltelevina hopean- ja sinihohtoisessa väriupeudessaan, joka jyrkästi erosi niiden synkänvärisistä evistä; nämä kalat, jotka muinoin olivat pyhitetyt Venukselle, ovat erittäin hyvälihaisia ja ovat säilyttäneet alkuperäisen kauneutensa monien geoloogisten aikakausien halki. Muhkeat sammet, pituudeltaan 8—10 metriä, uivat kilpaa haikalojen kanssa, vaikkeivät pitkältä leikissä kestäneetkään. Ne oleskelevat kaikissa merissä, nousevat keväisin virtaa ylöspäin suuriin jokiin kuten Wolgaan, Tonavaan, Po'hon, Loireen, Oderiin, ja elävät sillistä, makrillista, lohesta ja turskasta; jo Lukulluksen päivinä oli sen liha herkkuruokaa. Mutta eniten ihailin makrillinsukuista tonnikalaa, joka seuraa laivoja etsien niiden varjossa suojaa troopillisen auringon hehkulta. Väsymättä katselin sen sileätä, sukkulanmuotoista ruumista, joka on selältä mustansininen ja alta hopealta välkkyvä sekä varustettu pienellä päällä, harvinaisen voimakkailla rintaevillä ja syvään sisäänuurretuilla pyrstöevillä; se voi kasvaa viidenkin metrin pituiseksi.
Zoophytien eli kasvinnäköisten vesieläinten näimme etenkin Sisilian ja Tunisin rannikon välillä, missä merenpohja — samoin kuin Gibraltarin ja Ceutan välillä — kohoo äkkijyrkäksi vedenalaiseksi harjuksi, muodostavan kokonaisia eläviä puutarhoja. Siellä oli monenlaisia sieniä, merimakkaroita, merililjoja, joiden punertavat ripset värjäsivät veden laajalta purppurankarvaiseksi, auringonspektrin värisiä merikurkkuja ynnä meritähtiä.
Helmikuun 16 ja 17 päivän välisenä yönä hiipi Nautilus varovasti äskenmainitun rajaharjun yli ja saapui Välimeren toiseen isoon altaaseen, jonka suurin syvyys on 3,000 metriä. Täällä loppuivat kaikki äskeiset katseltavat; tuskin huomasimme enää isompia kalojakaan, kun ne varjojen tavoin kiitivät ohitsemme. Potkurinsa avulla liiti Nautilus näet viettävää pohjarinnettä alaspäin meren syvimpiin kohtiin.
Mutta siellä tarjoutui toisia nähtävyyksiä, syvästi liikuttavia ja hirvittäviä laadultaan. Kuljimme näet siinä Välimeren osassa, jossa haaksirikkoja tapahtuu tuhkatiheään. Kuinka monta laivaa onkaan kadonnut tietymättömiin Algierin rannikon ja Provencen välillä! Tällä pikaisella matkallamme syvissä vesikerroksissa näin merenpohjalla suuren joukon hylynjätteitä, joista toiset olivat korallien, toiset ruosteen ja mudan peittämiä; täynnänsä ankkureita, tykkejä, luoteja, teräsköysiä, potkurinpalasia, koneenosia, rikkinäisiä silinterejä, pohjattomia höyrykattiloita sekä emäpuita hankoineen, jotka osaksi uiskentelivat mädäntyneinä vesikerroksissa, osaksi seisoivat pystyssä tai pohjaan kaatuneina.
Minä huomasin että Välimeren pohja täyttyi laivanhylyistä yhä enemmän sitä mukaa kuin Nautilus lähestyi Gibraltarin salmea. Afrika ja Europa vetäytyivät yhä lähemmäksi toisiaan; ja juuri tuossa kapeassa salmessa ovat laivojen yhteentörmäykset lukuisimmat.
Mutta nopeasti ja välinpitämättömästi kiiti Nautilus täysin konein eteenpäin kaikkien näiden surullisten haaskojen ohi. Helmikuun 18 p. kello 3 aamulla se saapui Gibraltarin salmeen.
Tässä salmessa on kaksi virtaa: ylempi, joka on tunnettu jo kauvan aikaa sitten ja joka vie valtameren vedet Välimeren altaaseen; ja toinen alempi virta, joka käy päinvastaiseen suuntaan ja jonka olemassaoloa on hyvillä syillä voitu päätellä. Sillä Välimeren veden, jota alituisesti lisäävät sekä Atlantin aallot että sen kaikkien jokisuistamojen vedet, pitäisi joka vuosi kohota keskitasonsa yli, koska sen haihtuminen on vallan mitätön. Multa niin ei kuitenkaan tapahdu; ja sen nojalla on voitu olettaa löytyväksi toinen, alempi virta, jonka kautta ylitäytinen Välimeri luovuttaa liikavetensä Atlantin valta-uomaan.
Niin onkin todella laita; ja tätä alempaa, edelliselle vastakkaista virtaa käytti Nautilus nyt hyväkseen. Se sukeltautui nopeasti ahtaan salmen lävitse. Silmänräpäyksen ajan vilahti silmääni Herkuleen temppelin ihanat jäännökset, jotka Pliniuksen kertomuksen mukaan vajosivat meren pohjaan yhdessä sitä kannattavan saaren kanssa; ja muutaman minuutin jälkeen me jo kelluimme Atlantin valtameren aalloilla.