VIII LUKU.
Vigo-lahti.
Atlantti! Valtava vesilakeus, jonka pinta on 64 miljoonaa neliökilometriä laaja, pituus 14,400 kilometriä ja keskimääräinen leveys 4,400 kilometriä. Perin tärkeä meri, joka oli melkein tuntematon vanhanajan kansoille, lukuunottamatta foinikialaisia ja heidän jälkeläisiään kartagolaisia, noita muinaisia vastineita uudemman ajan hollantilaisille, jotka kauppamatkoillaan noudattivat Europan ja Afrikan länsirantoja. Valtameri, jonka suunnattomaan altaaseen vetensä tuovat maailman suurimmat virrat: La Plata, Orinoko, Amazon, Mississippi, St. Lawrence, Kongo, Niger, Senegal, Elbe, Loire ja Rhein, joista toiset kulkevat maapallon villimpäin, toiset viljellyimpäin seutujen halki. Ihana vesiaukea, jolla lakkaamatta kulkee laivoja mastoissaan kaikkien kansakuntain lippuja ja jonka äärimmäisinä rajapyykkeinä ovat sellaiset merimiesten pelkäämät nokat kuin Kap Horn ja Hyväntoivonniemi.
Nautilus halkoi nyt panssarikeulallaan sen aaltoja, suoritettuaan kolmessa ja puolessa kuukaudessa liki 5,000 peninkulman matkan; matkan joka on pitempi kuin mikään maapallon valtaviivoista. Minnehän nyt tulimmekaan kääntymään; mitä kohtaloita varasi meille tulevaisuus hämärässä kohdussaan?
Gibraltarin salmesta lähdettyään pysyttelihe laivamme avoimella merellä. Se nousi jälleen vedenpinnalle, joten saimme joka päivä nauttia kävelyistä yläkannella. Minä nousin sinne Ned Landin ja Conseilin kera. Vajaan kahden peninkulman päässä häämötti epäselvästi Kap St. Vincente, joka on Espanjan niemimaan lounaisin kärki. Etelästä kävi navakka kokkapurjetuuli. Meri kohisi ja kuohui, niin että Nautilus keikkui kovin. Oli miltei mahdotonta pysytellä yläkannella, jota lakkaamatta valelivat mahdottomat ärjyaallot. Menimme senvuoksi jälleen alas hengitettyämme keuhkomme täyteen raitista, suolaista meri-ilmaa.
Minä kävin hyttiini ja Conseil samaten makuusuojaansa, mutta kanadalainen seurasi perässäni hyvin miettiväisen näköisenä. Nopea matkamme Välimeren poikki oli estänyt häntä panemasta suunnitelmaansa toimeen, eikä hän nyt salannutkaan harmiansa.
Suljettuaan huoneeni oven hän kävi istumaan ja katseli minua siunaaman aikaa vaitonaisena.
"Ned ystävä", lausuin, "minä ymmärrän ajatuksenne, mutta ettehän voi moittia itseänne mistään. Mieletöntä olisi ollutkin miettiä pakoa sellaisella matkalla kuin meillä Välimerellä oli."
Ned Land ei vastannut mitään. Hänen yhteenpuserretut huulensa ja rypistyneet kulmakarvansa osottivat hänen jälleen hautovan jotain itsepäistä tuumaa.
"Mutta", jatkoin, "sittekään ei meidän vielä kannata antautua epätoivoon. Me kuljemme nyt Portugalin rannikkoa pitkin. Kaukana eivät ole Ranskan ja Englanninkaan rannikot, joilla helposti voimme löytää pakopaikan. Jos Nautilus Gibraltarin salmesta lähdettyään olisi suunnannut kulkunsa eteläänpäin, olisimme tulleet vesille missä mantereet ovat kaukana; ja silloin olisin minäkin alkanut epäillä. Mutta nythän tiedämme ettei kapteeni Nemo karta sivistyneen maailman seutuja; ja minä luulen että muutaman päivän perästä voitte toimia aivan turvallisesti."