Minä jäin hyttiini, sillä en halunnut tavata kapteenia, joka olisi voinut helposti huomata mielenliikutukseni. Vietin täten yksikseni hyvin kolkon päivän. Tunsin vuoroon halua saavuttaa jälleen vapauteni ja itsemääräämisvaltani, vuoroon katkeruutta sen johdosta että minun nyt piti iäksi sanoa jäähyväiset tälle ihmeelliselle alukselle ja jättää päättämättä kaikki tieteelliset tutkimukseni. Noiden pitkien tuntien kuluessa olin milloin näkevinäni itseni ja toverini turvassa mantereella, milloin yllätin ajatukseni toivomassa että jokin arvaamaton sattuma estäisi Ned Landia panemasta aijettaan täytäntöön.
Kahdesti kävin salongissa katsomassa kompassista, lähenikö Nautilus todella Portugalin rannikkoa vai etäytyikö se siitä avoimelle merelle päin. Ei, alus pysyttelihe edelleen Portugalin vesillä, pitäen keulansa yhä suunnattuna pohjoista kohti.
Minun täytyi siis tehdä päätökseni ja valmistua pakenemaan. Matkavarukseni eivät tuottaneet hankaluutta: muuta kuin muistiinpanoni ei minulla ollut mukaanpantavana.
Monet kerrat pohdin mielessäni, mitä kapteeni Nemo oikein tulisi ajattelemaan pakomme johdosta ja mitä hän tekisi siinä tapauksessa, että se epäonnistuisi tahi keksittäisiin ennen aikojaan. Minulla itselläni ei ollut mitään syylä valittaa hänen kohteluaan vastaan; päinvastoin. Ei liene kukaan ihminen tällaisessa tapauksessa osottanut toiselle vierasvaraisuuttaan niin alttiisti ja pakottomasti kuin hän. Eikö minua siis voitaisi moittia kiittämättömäksi, kun tällä tapaa saatoin jättää hänet? Mutta eihän toiselta puolen mikään vala eikä lupaus kiinnittänyt meitä häneen. Olosuhteiden pakkoon — eikä kunniansanaamme — hän luotti kahlehtiessaan meidät ainaiseksi läheisyyteensä. Ja tuo hänen avoimesti ilmaisemansa aikomus pidättää meitä elinkautisessa vankeudessa — eikö se oikeuttanut meitä käyttämään jokaista tilaisuutta paetaksemme?
En ollut nähnyt kapteenia sen jälkeen kuin olimme käyneet Santorini-saaren läheisyydessä. Koettelin nyt tarkata hänen askeleitaan hytistään, joka oli aivan minun suojani vieressä. Mutta sieltä ei kuulunut hiiskahdustakaan. Hytti oli aivan tyhjä.
Päivällinen tarjottiin kuten tavallisesti suojassani. Minulla ei ollut erikoista ruokahalua; olin liiaksi jännitetty ja mietteissäni. Kello 7 nousin pöydästä. Sata kaksikymmentä minuuttia — minä laskin ne — oli vielä jälellä siihen asti kuin tapaisin Ned Landin. Levottomuuteni yhä kasvoi, minä en voinut pysyä paikoillani. Tahdoin vielä kerta käydä salongissa, luoda viime silmäyksen tuohon museoon, jossa olin viettänyt niin monia rattoisia ja opettavaisia hetkiä.
Salongin läpi astuessani tulin sattumalta ovelle, joka vei kapteenin hyttiin. Suuresti hämmästyin kun näin sen olevan raollaan. Kavahdin vaistomaisesti taaksepäin. Jos kapteeni Nemo oli huoneessaan, näkisi ja kuulisi hän minut. Mutta kun en kuullut sieltä hiiskahdustakaan, lähenin jälleen ovea. Huone oli tyhjä. Avasin oven seljälleen ja astuin sisään. Yhä samaa kolkkoa, luostarintapaista äänettömyyttä.
Silmääni sattui muutamia kuvia seinällä, joihin en ensi käynnilläni tullut kiinnittäneeksi huomiota. Ne olivat kaikki muotokuvia suurista historiallisista henkilöistä, joiden elämä oli ollut yhtämittaista uhrautumista jonkun yleisinhimillisen aatteen eteen: Kosciusko, Puolan sankari; Botzaris, uuden Hellaan Leonidas; O'Connell, Irlannin puolustaja; Washington, Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain perustaja; Manin, Italian vapausliikkeen alkaja; Lincoln, jonka orjuudensuosijan luoti oli surmannut; ja vihdoin John Brown, mustan rodun vapauttamisen marttyyri, riippuvana hirsipuussaan.
Mikä side yhdistikään kapteeni Nemon näihin sankarisieluihin? Voiko tämä kuvakokoelma paljastaa minulle hänen elämätään verhoavan salamyhkäisyyden? Oliko hän sorrettujen kansain puolustaja, orjarotujen vapauttaja? Oliko hänellä ollut osansa vuosisadan valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa kumousliikkeissä…
Kello löi äkkiä 8. Vasaran ensi lyönti vieteriin vavahdutti minut unelmistani. Syöksähdin hytistä jälleen salonkiin.