"Luuletteko te että valaanpyytäjä voi koskaan unhottaa vanhaa ammattiaan? Voiko koskaan kyllästyä sellaisen jahdin tarjoamaan viehätykseen?"
"Ettekö ole koskaan kalastellut näillä vesillä, Ned?"
"En koskaan, professori. Ainoastaan pohjoisissa merissä, ja yhtä paljon Behringin kuin Davisin salmissa."
"Silloin ette vielä tunne etelän seutujen valaskalaa. Te olette tähän asti pyydystänyt vain pohjoisten merten valaita, ja ne eivät uskalla koskaan läpäistä päiväntasaajan lämpöisiä vesiä."
"Mitä sanottekaan, professori?" kysäsi kanadalainen, äänessään lievän epäilyksen väre.
"Sanon niinkuin asianlaita on."
"Soo-o! Minä, joka juuri nyt puhun teidän kanssanne, olen vuonna 1865, eli siis puoli kolmatta vuotta sitten Grönlannin luona tavannut valaan, jolla vielä oli kyljessään harpuuna ja siinä erään Behringin salmessa liikkuvan valanpyytäjän nimimerkki. Kysyn siis teiltä kuinka eläin, johon on satutettu Amerikan länsipuolella, on joutunut tapettavaksi sen itäpuolella, jollei se Kap Hornin tai Hyväntoivonniemen kierrettyään ole kulkenut päiväntasaajan poikki?"
"Minä rohkenen olla samaa mieltä kuin kuoma", virkkoi Conseil, "ja kuulisin mielelläni mitä isännällä on sen johdosta sanottavaa."
"Hyvät ystävät, eri valaslajit asuvat luontonsa mukaan kukin eri merenosissaan, joita ne eivät koskaan jätä. Ja jos joku näistä eläimistä on tullut Behringin salmesta Davisin salmeen, niin se johtuu yksinkertaisesti siitä että kummankin meren välillä on avoin väylä, joka käy joko Amerikan tahi Aasian pohjoisrannatse[18]".
"Täytyykö meidän uskoa teitä?" kysyi kanadalainen, ummistaen toisen silmänsä.