"Niin, nähkääs, niiden pyrstö oli silloin pystyssä eikä lappeettain niinkuin nykyään, niin että ne pieksivät sillä vettä oikealta vasempaan ja vasemmalta oikeaan niinkuin kalat. Mutta kun Luojamme huomasi niiden pitävän liikaa kiirettä, niin väänsi hän pyrstön neljänneksen pyörähdystä ympäri, ja siitä lähtien ne lyövät vettä ylhäältä alaspäin ja päinvastoin, ja kulku käy sen takia hitaammin."
"Kuulkaapas nyt, kelpo Ned", kysyin kanadalaisen äskeisen tapaan, "täytyykö minun todella uskoa tätä?"
"Ei vallan sananmukaisesti", vastasi Ned Land vetäen suutansa irveen; "ei ainakaan enempää kuin jos sanoisin, että on valaita jotka ovat sadan metrin mittaisia ja viidenkymmenen tonnin painoisia."
"Se olisikin todella liikaa", sanoin. "Mutta myönnettävä on että jolloinkin on saatu valaita, joista on saatu satakaksikymmentä tynnyriä öljyä."
"Mitä siihen tulee, niin olen itse nähnyt sen", sanoi kanadalainen.
"Sen uskon mielelläni, Ned; samaten kuin uskon että moniaat valaat painavat yhtä paljon kuin satakunta norsua. Voi ajatella kuinka valtava sellaisen möhkäleen meno on, kun se syöksyy eteenpäin täydellä vauhdilla."
"Onko totta", kysyi Conseil, "että ne voivat paiskata laivojakin kumoon?"
"Laivoja — tuskinpa vain", vastasin. "Olen kuitenkin lukenut, kuinka juuri näillä eteläisillä vesillä vuonna 1820 muuan valas syöksyi Essex nimistä alusta vastaan ja työnsi sitä taaksepäin neljän metrin nopeudella sekunnissa. Aallot löivät laivan sisään perän takaa ja Essex meni melkein heti kumoon."
Ned Land tirkisti minua ilkamoisin katsein.
"Omasta puolestani", hän sanoi, "olen kerran saanut täräyksen valaanpyrstöstä — tarkotan että valaanpyyntiveneeni sai sen täräyksen. Toverini ja minä kimposimme ilmaan ainakin kuuden metrin korkeudelle. Mutta professorin valaaseen verrattuna se meidän otus oli vain sylivauva."