Marraskuun 16 p. jäätelit kuitenkin viimein sulkivat meiltä väylän. Ne eivät kumminkaan olleet vielä kiinteätä jäätä, vaan suuria pakkasen yhteenahtamia jääkenttiä. Mutta sekään este ei voinut pidättää kapteeni Nemoa, vaan hän ryntäsi jäätelien kimppuun hirvittävällä raivolla. Nautilus syöksyi johonkin rotkoon tuossa helposti murenevassa aineröykkiössä ja murskasi sen valtavalla paukkeella. Sukelluslaivan keula toimi kuin muinaisten kansain muurinmurrin, mutta tavattoman paljoa voimakkaammin. Ilmaan lentelevät jäämurskat satelivat kuin tulivuoren nakkaamat hohkakivenkappaleet ympärillämme. Välistä pyyhkäsi Nautiluksen sen oma hillitön vauhti korkealle jäätelin reunan yli, jonka se sitte murskasi painollaan; tahi sukeltaessaan syvälle jäätelin alle halkaisi alus sen otsansa äkkinäisellä survauksella, uurtaen siihen leveitä aukkoja, joihin se painausi uutta puskua alottaakseen.
Koko ajan vallitsi rajuja myrskynpuuskia. Usva oli niin sakea, ettemme voineet nähdä toisiamme yläkannen yhdestä päästä toiseen. Tuulet pyörivät raivoisasti kompassitaulun ympäri; ja lunta patousi niin paksuiksi kinoksiksi, että täytyi luoda lapioilla tie niiden läpi. Lämpömittarin näyttäessä -5° C peittyivät Nautiluksen kupeet paksulla jääkuorella. Ei purje- eikä höyrylaiva olisi päässyt mihinkään sellaisissa olosuhteissa; edellisen köydet olisivat jäätyneet kiinni väkipyöriin, ja jälkimmäiseltä olisivat hiilet loppuneet kesken. Vain sähkön käyttämä Nautilus voi raivata tietänsä eteenpäin näin korkeilla leveysasteilla.
Mutta viimeinkin, maaliskuun 18 p. näyttäytyi, ettei Nautiluksen kaikista puskuyrityksistä enää ollut apua — me olimme lopultakin satimessa. Ympärillämme ei enää ollut ahtojäitä eikä irrallisia jääkenttiä, vaan rannaton ja liikkumaton rintajää, jonka muodostivat lukemattomat yhteenpuristuneet jäävuoret. Olimme joutuneet melkoisen pitkälle etelänapaa ympäröivään ikuiseen, koskaan sulamattomaan ja hajaantumattomaan jäävyöhykkeeseen.
Emme voineet missään havaita pienintäkään pilkahdusta merestä. Nautiluksen edessä, takana ja kupeilla ulottui suunnaton, ryhelmäinen kenttä, jota kattoi samallainen oikullinen, sikinsokin kasautunut röykkiömuodostus kuin nähdään virran pinnalla juuri ennen jäidenlähtöä, mutta tämä esiytyi paljon valtaisemmissa suuruussuhteissa. Siellä täällä siitä kohousi kapeita, teräviä vuorikeiloja 60—70 metrin korkeuteen; kauvempana yhtyi mahtava ylätasanko alavampaan jääkenttään, muodostaen äkkijyrkkiä rantareunamia, jotka suunnattomien, harmaankiuhtavien peilien tavoin heijastivat usvan sisästä silloin tällöin esiinpilkistäviä auringonsäteitä. Ja tässä kaameassa luonnossa vallitsi ainainen kalmanhiljaisuus, jota tuskin häiritsi myrskylintujen siipien lepatus. Täällä oli kaikki hyytynyt jääksi, yksinpä äänikin.
Nautiluksen oli vihdoinkin pakko lopettaa uhkarohkea rynnäkkönsä ikuisen talven valtoja vastaan. Yleensä on asianlaita niin että se, joka ei enää pääse eteenpäin, saa palata takaisin. Mutta tässä oli yhtä mahdotonta kulkea taaksepäin kuin päästä eteenkäänpäin; ja niin pian kuin aluksemme oli pysähtynyt nykyiseen olopaikkaansa, ei viipyisi kauvan ennenkun se olisi jäätynyt auttamattomasti kiinni. Ja näin juuri kävikin kello 2 yöllä, ja uutta jäätä muodostui ihmeellisen nopeasti sen kupeille. Minun täytyi tunnustaa, että kapteenimme menettely oli perin typerää.
Olin juuri yläkannella. Silloin kääntyi päällikkömme, joka oli moniaan minuutin vaarinottanut tilannettamme, minun puoleeni ja sanoi:
"No, professori, mitäs tästä arvelette?"
"Arvelen että olemme kuin olemmekin satimessa."
"Satimessa? Mitä sillä tarkotatte?"
"Tarkotan sitä, ettemme voi kulkea eteen- eikä taaksepäin emmekä sivuillekaan niin mihinkään päin. Sellaista tilaisuutta arvelen ainakin asutuilla mantereilla sanottavan satimeen joutumiseksi."