"Luulette siis ettei Nautilus kykene pääsemään tästä irti?"
"Tuskinpa vainen, kapteeni, sillä vuodenaikakin on jo niin myöhäinen että teidän lienee vaikea panna turvaanne jäidenlähtöön."
"Ah, professori, professori", vastasi kapteeni sangen ivallisesti, "te olette aina kaltaisenne! Te näette kaikkialla edessänne pelkkiä esteitä ja vastuksia! Mutta minä vakuutan teille, että Nautilus ei ainoastaan pääse irti vaan tulee kulkemaan eteenkinpäin."
"Vielä etemmäksi etelään?" kysäsin, katsellen ällistyneenä kapteenia.
"Aivan niin, sen matkan määrä on napa."
"Napa!" huudahdin sangen epäilevästi.
"Niin juuri", vastasi kapteeni levollisesti; "etelänapa — tuo tähän asti tuntematon piste, jossa maapallon kaikki pituusviivat leikkaavat toisiaan. Teidänhän pitäisi tietää, että minä teen Nautiluksellani mitä vain tahdon."
Niin, minä tiesin sen. Minä tiesin että tuo mies oli uskalias äärimmäiseen uhkarohkeuteen asti. Mutta yrittääpä voittaa kaikki etelänavan ympärille kasautuneet luonnonesteet — tuon navan, joka on vielä luoksepääsemättömämpi kuin pohjoisnapa, jolle rohkeimmatkaan purjehtijat eivät vielä ole päässeet[20] — sen täytyi olla mieletöntä uhkapeliä, johon vain hassahtanut ihminen voi antautua! Silloin pisti päähäni kysyä kapteenilta, oliko hän jo ennen saavuttanut tuon maantieteellisen pisteen, jota ei vielä yhdenkään toisen kuolevaisen ollut sallittu lähestyä.
"En vielä, professori", hän vastasi, "mutta me keksimme sen yhdessä. Missä kaikki muut ovat turhaan puskeneet päänsä pirstoiksi, siellä onnistun minä. En ole vielä koskaan ennen vienyt Nautilustani näin kauvas etelän merille, mutta nyt — sen toistan — on se kulkeva vieläkin kauvemmas."
"No niin, minä uskon teitä, kapteeni", sanoin minä nyt puolestani jotenkin ivallisessa äänilajissa. "Minä uskon teitä! Eteenpäin siis! Meille ei koskaan satu voittamattomia esteitä! Musertakaamme tämä rintajää! Me räjähytämme sen ilmaan, ja jos se sittenkin vastustelee, niin annamme Nautilukselle siivet jotta se voi lentää sen ylitse."