"Minä uskon sen", vastasin lujan vakaumuksen rintaäänellä.
Tässä avoimessa, pinnan ja jäätelien alaisessa meressä noudatti Nautilus suoraa suuntaa etelänapaa kohti, poikkeamatta vähääkään 52:nnesta pituusviivasta. 67°30' eteläisestä leveysasteesta 90°:nteen eli navalle oli meillä matkaa kaksikolmatta ja puoli leveysastetta eli siis noin 200 peninkulmaa. Nautiluksen keskinopeutena oli 26 solmuväliä tunnissa, siis tavallisen pikajunan nopeus; ja sillä menolla me saavuttaisimme navan vajaassa 40 tunnissa.
Conseil ja minä vietimme hyvän osan yötä katsellen salongin akkunoista uusia nähtävyyksiä. Sähköheijastimen säteet valaisivat aivan autioita merenuumenia. Kalat eivät viihtyneet näissä umpinaisissa vesissä. Ne käyttivät niitä ainoastaan läpikulkutienään päästäkseen eteläisen napapiirin merestä navan vapaille vesille. Kulkumme oli niin vinhaa että pitkän potkuriakselin tärinä tuntui aivan selvästi. Kello 2 tienoissa aamuyöstä menimme Conseilin kanssa vihdoin levolle. Kapeassa käytävässä emme tavanneet kapteeni Nemoa. Hän arvatenkin pysyttelihe koko ajan perämiehen komerossa.
Huomenissa, maaliskuun 19 p., palasin jo klo 5 aamulla entiselle paikalleni salongin akkunan ääreen. Sähköloki näytti Nautiluksen vähentäneen vauhtiaan. Se pyrki takaisin pintaan, mutta varovaisesti, vesisäiliöitään hitaasti tyhjentäen.
Sydämmeni löi rajusti. Jokohan me ylös noustuamme olisimme navan vapaassa ilmakehässä?
Mutta ei! Kannenpäällinen täräys ilmoitti Nautiluksen törmänneen rintajään alapintaa vastaan, ja jää oli kumeasta kajahduksesta päättäen vielä sangen paksua. Olimme todellakin, merimiesten sananparttta käyttäen, "hipaisseet karia", mutta vastakkaisessa merkityksessä kuin tavallisesti ja 900 metrin syvyydellä. Meillä oli siis päittemme päällä 1,200 metriä jäätä, siitä 300 metriä vedenpinnan yläpuolella olevaa. Rintajää oli nyt melkoisesti vahvempaa kuin sen reunaman alle sukeltaessamme. Sepä ei ollut mikään hauska huomio. Saman päivän kuluessa Nautilus uudisti useampaan kertaan saman kokeen, mutta iski aina otsansa jäämuuriin. Minä merkitsin huolellisesti muistiin eri syvyydet ja sain siten yhtenäisen kuvan jääteliketjun merenalaisesta pinnasta.
Iltaan mennessä ei asemassamme ollut tapahtunut vähintäkään muutosta. Jään vahvuus oli tosin vähentynyt 4—500 metriksi, mutta yhtä murtumaton oli silta meidän ja merenpinnan välillä sittekin.
Kello oli silloin 8. Nautiluksen jokapäiväisen tavan mukaan olisi ilmavarastoamme pitänyt uusia jo neljä tuntia sitten, mutta minä en kuitenkaan kärsinyt sanottavasti hapenpuutteesta, vaikkei kapteeni Nemo vielä päästänytkään huoneisiimme mitään varastoistaan ilmasäiliöissä. Muuten oli uneni tänä yönä rauhaton. Toivo ja pelko taistelivat ylivallasta mielessäni. Nousin useita kertoja ylös. Nautilus hapuili edelleen tietänsä näissä synkeissä syvyyksissä. Klo 3 aikaan aamulla huomasin, että tapasimme rintajään alapinnan ainoastaan 50 metrin syvyydessä. 150 metriä erotti silloin meitä enää Jumalan vapaasta päivästä. Rintajää muuttui vähitellen jääkentäksi.
Silmäni eivät enää luopuneet seuraamasta manometrineulan värähtelyä. Me kohosimme kohoomistaan seuraten tarkoin jäätelin siloista alapintaa, jonka kristallikiteet kimahtelivat sähköheijastimen säteissä.
Rintajään sekä ala- että yläpinta oli muodostunut painuvan aallonharjan tapaiseksi. Se kävi yhä ohuemmaksi.