Minun näitä asioita mietiskellessäni oli Nautilus, varoen karille käymistä, pysähtynyt kolmen ankkuritouvinmitan päähän rannasta, jolla kohoili joukko järeitä kallionnystyröitä. Vene laskettiin veteen ja siihen kävivät kapteeni, kaksi laivamiestä, jotka kantoivat korkeudenmittauskojeita, sekä Conseil ja minä. Kello oli kymmenen aamulla. Ned Landia ei ollenkaan näkynyt. Hän ei kai tahtonut myöntää etelänapaa olevaksikaan. Muutamat aironvedot veivät veneen hiekkaiseen rantaan, johon se törmäsi kiini. Conseil yritti hypätä maihin, mutta minä pidätin häntä.
"Teille, kapteeni", sanoin, "kuuluu kunnia laskea kaikkein ensimmäisenä jalkanne tälle maankamaralle."
"Aivan niin, professori", hän vastasi; "ja kun en epäröi polkea etelänavan mantua, niin johtuu se siitä, ettei ainoakaan ihmisolento ennen minua ole jättänyt sille jälkiänsä."
Tämän sanottuaan hän hypähti keveästi rantahiekalle. Näkyi kuinka hänen sydämmensä sykki kiihkeästä liikutuksesta. Hän kiipesi ylös kalliolle, joka äärimmäisenä nokkana päätti muutaman pienen, rantaan päin viettävän vuoriharjanteen; käsivarret ristissä rinnalla ja leimuavin silmin seisoi hän äänettömänä ja liikkumattomana, aivan kuin hallitsija joka valtaa uusia alueita. Oltuaan viiden minuutin ajan tässä hurmauksen tilassa hän kääntyi meidän puoleemme.
"Astukaa maihin, olkaa hyvä!" huusi hän minulle.
Minä nousin veneestä ja Conseil seurasi minua, molempien matruusien jäädessä veneeseen.
Saaren kamaraa peitti pitkältä punertava maalaji, joka näytti tiilimurskalta, kuona-, laava- ja hohkakivikappaleet, niin ettei sen tuliperäistä syntyä voinut epäilläkään. Muutamin paikoin nousi joistakin maanrepeämistä ylös rikinhajua, joka todisti maanalaisen tulen yhä vielä kytevän kamaran alla. Mutta kiivettyämme muutamalle korkealle harjanteelle en kuitenkaan nähnyt mitään toimivaa tulivuorta silmänkantaman päässä. Tiedämme että James Ross näillä samoilla etelänavan tienoilla keksi tulivuoret Erebuksen ja Terrorin täysin toimivina 167° pituus- ja 77°12' leveysasteella.[21]
Kasvullisuus tällä kaamean autiolla maankamaralla näytti olevan tuiki mitätön. Joitakin jäkälälajeja huomasin mustilla laavakallioilla. Eräät mikroskooppiset kasvit sekä pitkät, purppuran- ja karmosiinipunaiset levälajit olivat rantojen vaatimattomina elähyttäjinä.
Alemmasta eläinkunnasta näin rantahiekassa monenmuotoisia näkinkenkiä ja pieniä simpukoita, erilaisia koralleja ja meritähtiä.
Ilmassa sen sijaan vilisi elämää. Siellä lenti ja liiteli tuhansittain erilaisia lintuja, jotka kirkunallaan olivat tehdä meidät kuuroiksi. Toisia istui taajoissa riveissä pitkin kallioita, ollenkaan arastelematta kun astuimme niiden ohitse ja varsin kesyinä astua taarustaen meidän perässämme. Ne olivat pingviinejä, jotka uidessaan ja sukeltaessaan ovat yhtä sukkelia kuin maalla ollessaan raskaita ja kömpelöitä. Ne rääkyivät korvia särkevästi ja muodostivat ryhmiä, jotka olivat hidasliikkeisiä mutta sitä räikeä-äänisempiä. Ilmassa parveili "valtamerten kotkia", albatrosseja, joiden siipienväli on neljä metriä, jättimäisiä, hylkeitä pyytäviä myrskylintuja, joiden siivet tekevät suorakulman muotoisen käyrän, selältä mustan- ja valkeankirjavia merisorsia sekä koko joukko muita merilintuja, joista toiset olivat valkeita, siivet reunalta ruskeat, ja toiset sinisiä, ollen erityisesti etelänavan lintumaailmalle ominaisia.