Hylkeitten joukossa liikkui siellä täällä merielefantteja, todellisia hyljeheimon jättiläisiä, joilla oli lyhyt ja liikkuva turpa sekä ruumis kymmentä metriä pitkä ja ympärimitaten kuusi metriä. Nekään eivät liikahtaneet paikaltaan meidän lähetessämme.
"Ovatko nuo kuvatukset vaarallisiakin?" tiedusteli Conseil minulta.
"Eivät", vastasin, "jollei niiden kimppuun käydä. Kun sellainen puolustaa poikasiaan, saattaa sen raivo olla vallan hirvittävä, ja usein iskee se pyytäjäin veneet palasiksi."
"Joka onkin niille aivan oikein", virkkoi Conseil.
Kolmisen kilometrin päässä pysähdytti kulkumme vuoriharjanne, joka suojeli maallenousu-lahdelmaamme jäätäviltä etelän tuulilta. Se laskeutui kohtisuorasti mereen, ja mainingit särkyivät kohisten sen juurelle. Mutta kauvempaa sen takaa kuului läpi hyrskyjenkin pauhun hirveätä mölinää, aivan kuin olisi suunnaton nautakarja ollut siellä ääntä antamassa.
"Arvelenpa sonniparven siellä pitävän lauluharjotusta", sanoi Conseil.
"Ei, ne ovat mursuja."
"Tappelevatko ne?"
"Joko ne tappelevat tahi leikittelevät."
"Jollei isännällä ole mitään vastaan, niin emmeköhän käy niitä mölykurkkuja katselemassa?"