"Mutta pääsemmeköhän irti?" kysyin vielä.
"Kyllä varmastikin", hän vastasi. "Hetikun säiliöt on saatu tyhjiksi, kohoaa Nautilus jälleen merenpintaan."
Kapteeni lähti ulos, ja minä älysin pian, että laivan ylöspäin nouseva liike oli pysäytetty hänen käskystään. Se olisikin pian törmännyt rintajään vedenalaista pintaa vastaan, niin että parempi oli pysytellä vapaassa vedessä molempien jääpintojen välillä. Kohta avattiin akkunaluukutkin, niin että vedenalaista valoa virtasi salonkiin molemmilta sivuilta.
Me olimme, kuten sanottu, jo vapaassa vedessä; mutta kymmenkunnan metrin päässä Nautiluksen kummallakin sivulla kohosi kimalteleva jäämuuri. Samanlaiset muurit olivat ylhäällä päittemme päällä ja alhaalla jalkojemme alla. Rintajään alapinta levisi yllämme suunnattomana kattona, ja syvälle allemme keikahtanut jäävuori, jonka kahleista aluksemme oli vähitellen kirvonnut, oli kummallakin sivulla kohdannut sivustamuureissa kaksi pykälää, jotka pidättivät sitä tässä asennossa. Nautilus oli täten vangittuna täydelliseen jäätunneliin, joka oli kolmattakymmentä metriä leveä ja täynnä tyventä vettä. Sen oli siis helppo päästä siitä kulkemalla joko eteen- tai taaksepäin ja sitten muutaman sadan metrin syvyydellä liukua jälleen vapaasti rintajään alla.
Kattovalaistus oli salongissa sammutettu, mutta sittenkin sen täytti kirkas valo. Sen aiheutti sähkökoneemme väkevistä säteistä tunnelin jääseiniin heijastuva hohde. Noissa suurissa, oikullisen monisärmäisissä jäälohkareissa kimalteli jokainen pinta ja jokainen orkonen erilaisella hohteella, riippuen jään halki kulkevien kerrostumasuonien väristä. Niissä tuntui helottavan miljoonittain säkenöiviä jalokiviä, ennen kaikkea safiireja, joiden siniset säteet kävivät ristiin smaragdien lämpimän viheriän loisteen kera. Siellä täällä kuulsi sanomattoman suloinen, monikiuhtava opaalinhohde keskeltä tultalieskaavia timanttikehyksiä, joiden loimoa silmä ei kärsinyt katsella. Tämä juhlallinen ilotulitus muistutti aivan ensiluokkaisen majakkalampun valoa, kun se sadoin kerroin vahvennettuna heijastuu takapeileistä mykiömäisten lasiseinien lävitse usvaiseen ilmaan.
"Kuinka tämä on kaunista! Kuinka tämä onkaan kaunista!" huudahteli
Conseil hurmioissaan.
"Niin on", sanoin, "todella ihana näky! Eikö totta, Ned?"
"Niinpä on, pahus vieköön!" puuskahti kanadalainen ärtyneenä. "Se on kerrassaan komeata! Vihakseni pistää kun täytyy se myöntää. Mokomata ilotulitusta ei ole koskaan nähty; mutta saatte olla varmat että se käy meille vielä kalliiksi. Jos saan sanoa kaikki mitä ajattelen, niin arvelenpa että me näemme täällä asioita, joita Jumala on tahtonut kätkeä kuolevaisten silmiltä."
Ned olikin oikeassa; liian kaunista tämä oli. Äkillinen huuto
Conseilin huulilta sai minut rutosti kääntymään ympäri.
"Mitä se oli?" kysyin.