Kaksituntisen kovan ahertelun jälkeen Ned Land palasi alukseen lopen väsyneenä. Hänen ja hänen toveriensa sijalle astuivat vereksin voimin uudet miehet, joihin myöskin Conseil ja minä liityimme. Nautiluksen perämies johti tällöin työtä. Ensin tuntui vesi minusta merkillisen kylmältä, mutta pianpa lämpenin kuokkaa hetken ajan heilutettuani. Liikkeeni olivat varsin keveät, vaikka jäseniäni puserti kolmenkymmenen ilmakehän paine.
Kun minä vuorostani kahden tunnin työskentelyn jälkeen palasin laivaan nauttimaan hyvin ansaittua lepoa, tunsin huomattavan eron Rouquayrol-kojeeni puhtaan ilman ja Nautiluksen hiilihappoa täynnä olevan ilman välillä. Mutta laivan ilmavarastoa ei oltu uusittukaan kahteen vuorokauteen, niin että sen elähyttävät ainekset olivat jo tyyten vähissä.
Täten työskennellen herkeämättä kahdessa vuorossa olimme kahtenatoista tuntina särkeneet merkittyä jääpintaa vasta metrin paksuudelta, s.o. murskanneet siitä ainoastaan noin 600 kuutiometriä. Sellaisella menolla tarvittiin vielä viisi yötä ja neljä päivää, ennenkuin työ oli onnellisesti loppuunsaatettu.
"Viisi yötä ja neljä päivää!" sanoin huo'ahtaen Ned Landille ja Conseilille; "ja meillä on säiliöissä ilmaa ainoastaan kahdeksi vuorokaudeksi!"
"Lukuunottamatta vielä sitäkin mahdollisuutta", huomautti Ned, "että vaikka kerran pääsemmekin irti tästä kirotusta luolasta, niin saatamme käydä uudestaan kiikkiin rintajään alla, voimatta enää uudistaa ilmavarastoamme."
Totta kyllä! Ja kukapa voi ennakolta arvata lyhyintä aikaa, joka vapautukseemme tarvittiin. Eiköhän raittiin ilman puute ennättäisi tukehuttaa meidät, ennenkun Nautilus pääsisi kohoamaan vedenpintaan? Olikohan sen ja kaikkien sen sisällä olevien kohtalona menehtyä tähän jättimäiseen jäähautaan? Tilanteemme oli todellakin hirveä. Mutta jokainen meistä katseli rohkeasti kuolemaa kasvoista kasvoihin, ja kaikki olimme lujasti päättäneet ponnistaa voimamme viimeiseen asti.
Kuten olin arvannut, saatiin yön kuluessa irrotetuksi uusi metrin vahvuinen jäälevy tuosta suunnattomasta onkalotekeleestä. Mutta kun aamulla korkkitamineissani astelin jääsohjussa, jonka lämpömäärä oli -6° tai -7° C, huomasin sivuseinämien vähitellen lähenevän toisiansa. Tämän uuden ja odottamattoman vaaran näkeminen ei suinkaan ollut omiaan kohottamaan rohkeuttamme, sillä nuo toisiaan lähenevät jäämuurit uhkasivat rautaisessa syleilyssään musertaa Nautiluksen kuin lasikulhon!
Minä en kertonut tovereilleni tästä uudesta turmionuhkasta. Miksipä olisin lamauttanut heidän voimiaan, joita niin tyyten tarvittiin vaivaloisessa pelastustyössä? Mutta laivaan tultuani ilmotin siitä heti kapteeni Nemolle.
"Olen itse huomannut sen", sanoi hän levollisella tavallaan, jota eivät tukalimmatkaan olosuhteet voineet järkähyttää. "Siinä on meille uusi vaaranpaikka lisää, mutta en näe mitään mahdollisuutta sen välttämiseksikään. Ainoa pelastuskeinomme on koettaa olla joutuisammat kuin meitä uhkaava kova kohtalo. Meidän on ennätettävä ensiksi, ennenkun turma tulee. Siinä kaikki!"
Ennätettävä ensiksi!… No niin, pitihän minun jo olla tottunut hänen puhetapaansa!