Tänä päivänä työskentelin useampia tunteja peräkkäin kuokallani. Uuttera ahertelu oli omiaan ylläpitämään mielenlujuuttani. Sen ohessa työnteko oli samaa kuin yhtä pitkä poissaolo Nautiluksesta — silloin pääsi laivan myrkyllisestä ilmapiiristä hengittämään sitä raitista, happirikasta ilmaa, jota säiliöistä joka kerta työhön lähtiessämme pumpattiin hengityskojeisiimme.
Illan tullen oli aukko taas syventynyt metrin verran. Mutta laivaan palatessani olin tukahtua siitä hiilihappomäärästä, jota ilma sen suojissa oli täynnä. Ah, kunpa meillä olisi vain ollut keino, millä poistaa tuota myrkyllistä kaasua! Hapenpuute ei meillä voinut tulla kysymykseenkään. Merivesi sisälsi sitä melkoisen määrän, ja mahtavilla ilmapumpuillamme olisimme voineet eristää siitä happea vaikka kuinka paljon. Mutta minnekä työntää keuhkoista uloshengittämämme hiilihappo? Ainoa keino olisi ollut täyttää astioita kloorihappoisella kalilla ja alituisesti pudistella niitä. Mutta sitä ainetta ei laivassa ollut, eikä mitään muuta voinut sen asemasta käyttää.
Tänä iltana täytyi kapteeni Nemon avata ilmasäiliöittensä hanat ja päästää suuria määriä puhdasta ilmaa Nautiluksen sisäosiin. Ilman sitä toimenpidettä ei meistä olisi yksikään enää herännyt hengissä seuraavana aamuna.
Huomenissa, maaliskuun 26 p., alotin jälleen kaivosmiehentyöni meidän käydessä murtamaan viidettä metriä vankiholvimme lattiasillasta. Rintajään sivuseinät ja alapinta paksunivat huomattavasti jäätyessään. Ilmeistä oli että ne jäätyivät umpeen ennen Nautiluksen irtipääsemistä. Mikä meidän kohtalomme silloin olisi? Jäätyä kiini tähän hyhmään niinkuin kärpäset akkunajäähän! Minut valtasi äkillinen epätoivo. Kuokka oli pudota hervottomista käsistäni. Mitä kannatti kuluttaa vaivaisia voimiani, kun osakseni kumminkin tulisi joko tukahtua ilmanpuutteeseen tahi musertua näiden kivettyväin vesivuorten välissä? Semmoisia kidutusmahdollisuuksia ei ikinä ole edes raivopäisimmän raakalaisen mieleen juolahtanut! Minusta tuntui, kuin jo olisin jonkun pelottavan hirviön leukapielten välissä, jotka vastustamattomasti sulkeutuivat musertaakseen minut…
Samassa tuokiossa astui työtä johtava päällikkömme ohitseni. Minä kosketin häntä käsivarteen ja osotin hänelle vankilamme sisäänpäin vahvenevia seiniä. Ylähangan puolella oleva jäämuuri oli siirtynyt ainakin neljä metriä lähemmäksi Nautiluksen runoa.
Kapteeni ymmärsi mitä tarkotin ja viittasi minua seuraamaan häntä. Me palasimme laivaan. Riisuttuani korkkipuvun päältäni menin hänen perässään salonkiin.
"Kuulkaapas nyt, professori", sanoi hän minulle, "meidän täytyy turvautua johonkin ennen arvaamattomaan keinoon, muuten me muuraudumme tähän jääksi hyytyvään veteen niinkuin sementtitaikinaan."
"Niin, mutta mitä meidän sitte olisi tehtävä?"
"Ah, jospa Nautitukseni olisi kyllin vahva musertumatta kestämään tätä puserrusta!" huudahti hän.
"Entä sitten?" kysyin, käsittämättä mitä kapteeni oikein tarkotti.