"Ettekö ymmärrä", hän vastasi, "että veden jäätymisestä olisi meille apua? Ettekö käsitä, että vesi muuttuessaan kiinteään muotoon särkisi nämä meitä kahlehtivat jäälautat, niinkuin se jäätyessään särkee kovimpiakin kiviä? Joko tajuatte, että siitä tulisi meille tehokas apuneuvo pelastuaksemme eikä vain murskautuaksemme?"
"Ehkäpä, kapteeni. Mutta kuinka vahva vastustuskyky Nautiluksella olisikin, niin ei se voisi kestää tuon arvaamattoman puristuksen painetta likistymättä rautapellin ohuiseksi."
"Sen kyllä tiedän, professori. Emme voikaan toivoa mitään apua luonnon puolelta, vaan ainoastaan omalta kekseliäisyydeltämme. Tätä jäätymistä meidän on yritettävä vastustaa. Sillä eivät ainoastaan sivuseinämät kasva kokoon, vaan Nautiluksen edessä ja takana ei ole enää kolmenkaan metrin vertaa avointa vettä. Jää syleilee meitä joka taholta."
"Kuinka kauvan luulette säiliöissä olevan ilman antavan meidän vapaasti hengittää laivassa?"
Kapteeni katsoi minuun tutkivasti silmiin.
"Ylihuomenna ovat säiliöt tyhjät!" sanoi hän.
Kylmä hiki peitti koko ruumiini. Mutta — voiko tuo vastaus kuitenkaan enää yllättää minua? Maaliskuun 22 päivänähän Nautilus oli sukeltanut napajään alle, ja nyt oli jo 26:des päivä käsillä. Ja se vähäinen ilmamäärä, joka meillä vielä oli jälellä, oli säästettävä työssä olevia varten. Vielä tänäkin hetkenä, kun piirtelen näitä rivejä paperille, tekee silloisen pulamme muisteleminen minuun niin elävän vaikutuksen, että sanoin kuvaamaton kauhistus valtaa koko olentoni, aivan kuin loppuisi nytkin keuhkoistani ilma.
Kapteeni seisoi hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena, vaitonaisena ja liikkumattomana. Todennäköisesti hän oli saanut uuden aatteen, mutta näytti tahtovan väkisin hyljätä sen. Vihdoin pääsi hänen huuliltaan seuraavat sanat:
"Kiehuvaa vettä!"
"Kiehuvaa vettä?" toistin typerryksissäni