"Niin, professori. Me olemme suljetut verraten pienipintaisen kuution sisään. Ettekö luule, että jos Nautiluksen pumppujen annetaan herkeämättä ruiskuttaa kiehuvaa vettä vankiholviimme, niin kohotettaisiin tämän kautta sen lämpömäärää ja estettäisiin sen umpeenjäätyminen?"
"Meidän täytyy ainakin koettaa sitä keinoa", sanoin päättäväisesti.
"Niin, koettakaamme siis, professori!"
Lämpömittari näytti silloin -7° C laivan ulkopuolella. Kapteeni vei minut keittiöön, missä suurissa tislauskattiloissa paraikaa höyryttämisen avulla valmistettiin merivedestä juomavettä. Kattilat pumppasivat itsetoimivasti itsensä täyteen vettä ja Bunsenin-pattereista lähtevä koko sähköinen lämpö johdettiin vedessä oleviin metalliputkiin. Muutaman minuutin kuluttua ne saattoivat veden kiehuma-asteeseen. Se johdettiin pumppuihin, ja sijaan tuli uutta kylmää vettä tarpeen mukaan. Sähköpatterien kehittämä lämpömäärä oli niin korkea, että merestä otettu jääkylmä vesi palasi kiehuvankuumana pumppujen lieriöihin, käytyään ainoastaan lyhyen hetken lämmityskoneessa.
Kuumaa vettä alettiin ruiskuttaa ulos; ja kolmen tunnin yhtämittaisen työskentelyn jälkeen näytti lämpömittari laivan ulkopuolella vain -6° C. Olimme siis voittaneet yhden asteen. Vielä kaksi tuntia samaa herkeämätöntä työtä, niin näytti lämpömittari ainoastaan -4°.
"Me onnistumme!" sanoin kapteenille, tarkoin seurattuani työn edistymistä.
"Minäkin luulen niin", hän vastasi. "Me emme siis tule musertumaan; ainoastaan tukehtumisen vaara enää uhkaa meitä."
Yön kuluessa veden lämpömäärä nousi jo -1:seen. Ruiskuttamisella ei tätä astemäärää saatu enää kohoamaan. Mutta kun merivesi jäätyy vasta 2°:lla, niin rauhoituin lopultakin tämän kuolintavan pelosta.
Seuraavana päivänä, maaliskuun 27:ntenä, olimme siltajäästä saaneet kuudennen metrin koverretuksi. Tämän jälkeen oli meillä enää neljä metriä murrettavana; mutta se tiesi kuitenkin kahdeksanviidettä tunnin yhtä jaksoista aherrusta.
Ilmaa laivassa ei voinut vaihtaa, vaikka se joka päivä kävi yhä sietämättömämmäksi. Sanomaton painostus vaivasi minua. Klo 3 tienoissa iltapäivällä tunsin oloni vallan kamalaksi. Haukottelin niin että leukani olivat mennä sijoiltaan. Keuhkoni kävivät kuin palkeet koettaessaan turhaan tavoittaa raitista ilmaa. Menin jonkinlaiseen tainnostilaan. Kelpo palvelijani Conseil, joka kärsi yhtä suuresti kuin minä, ei jättänyt minua hetkeksikään. Hän piti minun kädestäni kiinni, lohdutti ja rohkaisi minua, ja usein kuulin hänen supisevan itsekseen: