Äkkiä katosi Nautilus suunnattoman painonsa takia aivankuin tykistä ammuttu luoti jään alle avoimeen veteen.
Nyt johdettiin kaikki käytettävissämme oleva sähkövirta pumppuihin, jotka rupesivat heti ajamaan vettä pois säiliöistä. Ennen pitkää alkoi manometri näyttää ylöspäin kohoavaa liikuntaa. Potkuri, joka pyöri mahdollisimman vinhaan, pani rungon tärisemään pitkin sen pituutta ja vei meitä nopeata vauhtia pohjoista kohti. Mutta kuinka kauvan kestäisi tätä rintajään alaista matkaa, ennenkun pääsisimme vapaalle merelle? Vieläkö kokonaisen päivän? Ennen sen loppua minä en enää olisi elävien joukossa.
Maaten puoleksi pitkälläni kirjaston sohvalla olin joka hetki aivan tukehtumaisillani. Kasvoni olivat sinertävät, kaikki sielunkykyni horroksissa. Minä en nähnyt enkä kuullut enää mitään. Lihaksiani en kyennyt enää ponnistamaan kokoon.
En tiedä kuinka kauvan vietin tällä tapaa, mutta minulla oli hämärä aavistus, että nyt vasta kuolonkamppailuni oikein todesta alkoi. Tajusin että minun piti kuolla.
Mutta — mitä se oli? Äkisti virkosin horroksista. Muutamia raittiin ilman tuulahduksia tunkeutui keuhkoihini. Olimmeko jo nousseet merenpintaan? Olimmeko murtautuneet rintajään läpi?
Ei! Ne olivat vain uskolliset ystäväni Conseil ja Ned Land, jotka uhrautuivat pelastaakseen minun henkeni. Eräässä hengityskojeessa oli vielä jäljellä muutama hiukkanen puhdasta ilmaa. Sen he säästivät minulle, ja ollen itse melkein tukehtumaisillaan valoivat he minuun pisara pisaralta uutta raitista ilmaa. Minä tahdoin lykätä kojeen pois luotani, mutta he pitivät minua käsistä kiini ja moniaan minuutin ajan hengitin mielihyvällä saalistani.
Silmäni pitivät tarkalla kellontaulua. Se näytti silloin klo 11 a.p. Tänään piti meillä oleman maaliskuun 28 p. Nautilus kulki eteenpäin hirvittävällä vauhdilla — 48 solmuväliä tunnissa. Se luisti vedessä kuin ankerias.
Missä oli kapteeni Nemo tällä hetkellä? Oliko hän ehkä jo saanut surmansa — ja hänen miehensä samalla kertaa?
Nyt juuri ilmaisi manometri, että meillä oli pintaan ainoastaan kuuden metrin välimatka. Vain verrattain ohut jäälautta erotti meitä raittiista ilmasta. Eikö sitä voisi musertaa?
Ehkäpä voitiinkin! Ainakin yritti Nautilus tehdä sen… Minä tunsin tosiaan sen asettuvan vinoon asentoon, laskemalla peräkeulansa alemmaksi ja kohottamalla panssaripuskimensa ylöspäin. Ottamalla vettä säiliöihinsä voi se siirtää painopistettään taaemmaksi.