Sitten se, väkevän potkurinsa ajamana, hyökkäsi jäälautan kimppuun alhaalta päin kuin mikäkin alkuaikojen kummitus. Se särki jäätä pala palalta; vetäytyi taaksepäin ja hyökkäsi uudelleen väkevällä vauhdilla murskautuvaa jääkenttää vastaan; teki viimein mahtavan hypyn ja syöksyi koko painollaan pintajäätä vastaan, murskaten sen. Luukut avattiin, ja puhdasta ilmaa virtaili Nautiluksen joka osaan.
XVI LUKU.
Kamppailu mustekalojen kanssa.
Olimme jo kauvan sitten päässeet kaameasta vankeudestamme etelänavan jäätelien alla ja kynnimme Atlantin merta Etelä-Amerikan rannikolla. Mutta Nautilus tahtoi ilmeisesti välttää vilkasliikkeisiä reittejä, jonka vuoksi emme poikenneetkaan Antillien mereen emmekä Meksikon lahteen. Huhtikuun 16 p. näimme Martinique- ja Guadeloupe-saarten korkeat vuorenhuiput viidenviidettä kilometrin päässä.
Ned Land, joka oli toivonut voivansa toteuttaa pakoyrityksensä näillä saarista ja merenkulkijoista rikkailla vesillä, tuli hyvin noloksi. Pako olisi ollut helppo toimeenpanna, jos hän olisi voinut anastaa laivan purren kapteenin tietämättä. Mutta aavalla valtamerellä sitä oli mahdoton ajatellakaan.
Hänen, Conseilin ja minun kesken oli pitkä keskustelu tästä asiasta. Olimme nyt olleet kuuden kuukauden ajan Nautiluksen vankeina ja purjehtineet sen mukana kokonaista 8,500 peninkulmaa maapallon kaikilla vesillä, eikä meillä ollut — kuten Ned Land sanoi — vähintäkään toivoa siitä, että tämä matka milloinkaan loppuisi. Hän teki silloin minulle aivan odottamattoman ehdotuksen: että kysyisimme kapteeni Nemolta suoraan, aikoiko hän pitää meitä määrättömän ajan laivassaan.
Minusta tuntui tuollainen tiedustus varsin toivottomalta. Me emme voineet toivoa Nautiluksen päälliköltä mitään, vaan saisimme luottaa yksinomaan itseemme. Sitäpaitsi oli tuo mies jo jonkun aikaa näyttänyt paljon synkeämmältä ja itseensäsulkeutuneemmalta kuin koskaan ennen. Minua hän tuntui kerrassaan välttävän. Ennen hän oli ollut huvitettu saadessaan selittää minulle merenalaisia merkillisyyksiä, mutta nyt häntä ei enää ollenkaan näkynyt salongissa.
Mikähän muutos hänessä oli oikein tapahtunutkaan, ja mikä seikka sen lienee aiheuttanut? En voinut omassa käytöksessäni huomata mitään syytä siihen. Jokohan meidän läsnäolomme laivalla alkoi vaivata häntä? En voinut kuitenkaan toivoa, että hän omasta ehdostaan lahjoittaisi meille vapauden.
Mitä hauskoja huomioita sainkaan tehdä joka päivä täällä Antillien vesillä, kymmenen metriä merenpinnan alapuolella! Muiden zoophytien joukossa oli täällä n.s. risteilijöitä, joita englantilaiset sanovat "Portugalin sotalaivoiksi", tieteelliseltä nimeltään Physalia pelagica — jonkunlaisia isoja, soikeita ja helmiemon-hohtoisia rakkoja, joiden siniset tuntoripset uiskentelevat niiden jälessä kuin silkkirihmavyyhdet. Edelleen näin meduusoja, kauniita katsella, mutta ikäviä kosketella. Ne erittävät itsestään nestettä, joka polttaa ihoa kuin nokkospensas. Nilviäisistä vaarinotin puolitoista metriä pitkiä anneliideja, jotka ovat varustetut ruusunpunaisella kärsällä ja 1,700 liikkumaelimellä, jotka kimmurtelevat vedessä taivaankaaren kaikissa värivivahduksissa. Kalojen joukossa huomasin Malabarin rauskuja, suunnattomia rustomaisia kuvatuksia, jotka kasvavat yli kolme metriä pitkiksi ja 300 kg. painoisiksi ja tällöin liehuivat salongin akkunalevyjen ohi kuin mitkäkin levällään olevat kankaankappaleet.
Huhtikuun 20 p. olimme laskeutuneet 1,500 metrin syvyyteen. Lähin maakamara oli Bahamasaarilla, jotka olivat hajallaan merenpinnalla kuin ryhelmä jättiläisten nakkelemia kivijärkäleitä. Niiden ympärillä kohosi korkeita merenalaisia luotoja, joitten välisiä kuiluja eivät sähköheijastajamme säteet jaksaneet valaista pohjaan saakka. Pitkin pituuttaan olivat nämä luodot köynnös- ja haurakasvien peittämät.