Kello 11 aikaan Ned Land kiinnitti huomioni äkilliseen liikkeeseen noiden haurakasvien välissä.
"Mikä hirvittävä otus!" huudahti hän rynnäten akkunan luo.
Minäkin riensin sitä katselemaan enkä voinut olla kavahtamatta taaksepäin. Silmieni edessä liikehti kammottava kummitus, aivan kuin joku satujen hirmuinen tursas.
Se oli jättimäinen mustekala, kahdeksaa metriä pitkä. Se kulki nuolen nopeudella taaksepäin samaan suuntaan kuin Nautilus, katsellen meitä suurilla, liikkumattomilla, harmaansinisillä silmillään. Sen kahdeksan lonkeroa eli jalkaa, jotka ovat tälle eläinluokalle antaneet "pääjalkaisten" nimen, olivat vartaloa kaksi vertaa pitemmät. Erotti selvästi nuo 250 imukuppia lonkeroitten sisäpuolilla, jotka tavantakaa imeytyivät tunnustellen kiini akkunaruutuun. Sen suu oli papukaijannokan muotoinen, sulkeutui ja avautui pystysuoraan ja oli varustettu useilla riveillä naskalimaisia hampaita.
Mikä luonnonoikku olikaan että moisella nilviäisellä on linnunnokka! Sen sukkulamainen, keskeltä pyöreäksi turvonnut ja vaipan kattama vartalo oli kuin mikäkin muodoton lihavuori, joka painoi ainakin 20—25,000 kg. Sen väri vaihteli, hetikun se ärtyi, erinomaisen nopeasti harmaansinisestä punaruskeaksi.
Toisia mustekaloja näyttäytyi ylihangan puoleisen akkunan takana. Ne seurasivat uskollisesti Nautilusta, ja me kuulimme niiden nokkain hakkaavan ruutua vastaan. Minä voitin ensimmäisen kauhuni ja vastenmielisyyteni näitä kamalia eläimiä kohtaan ja rupesin piirustamaan niitä.
Äkkiä pysähtyi Nautilus aivan yht'äkkiä, ja sen runko vavahti pitkin pituuttaan.
"Olemmekohan törmänneet karille?" kysäsin.
"Varmaankin", vastasi kanadalainen, "mutta kiini emme ole kuitenkaan käyneet, sillä alushan uiskentelee aivan vapaasti."
Niin, Nautilus tosin uiskenteli vapaasti, mutta se ei enää kulkenut eteenpäin. Potkurinsiivet eivät enää pieksäneet vettä, Täten kului tuokio. Sitte astui kapteeni Nemo perämiehensä seurassa salonkiin.