Jopa luulin hetkisen että vangittu merimies sittekin pelastuisi pintehestään. Seitsemän otuksen lonkeroista oli jo hakattu poikki, ja kahdeksas, joka oli kääriytynyt kuin teräsvieteri uhrinsa ympärille, heilui ilmassa. Mutta kun kapteeni ja perämies uudestaan ryntäsivät sen kimppuun, ruiskutti se heitä vastaan paksun pylvään mustahkoa nestettä vatsavaipastaan. Me kaikki aivan sokaistuimme aluksi. Kun olimme saaneet hierotuksi nesteen silmistämme, oli mustekala jo kadonnut näkymättömiin ja sen mukana onneton maanmieheni.
Me sytyimme nyt vallan raivoon noita petoja vastaan. Kymmenen tai kaksitoista mustekalaa oli jo ennättänyt kiivetä ylös kannelle ja Nautiluksen kupeille. Me pyörimme hurjina niiden terveiden ja silvottujen lonkeroiden keskellä, jotka kiemurtelivat kuin mitkäkin iljettävät käärmeet veri- ja mustehyhmässä kannella. Näytti aivan siltä kuin kasvaisivat nuo limaiset lonkerot uudelleen kiini otuksien otsaan niinkuin käärmetukka muinaisen Hydran päähän. Ned Landin harpuuna putosi joka iskulla mustekalojen harmaansinisiin silmiin ja sokaisi ne. Mutta äkkiä paiskasi urhean kanadalaisen kumoon muuan lonkero, jota hän ei osannut välttää.
Sydämmeni oli seisahtaa sykkimästä! Mustekalan hirveä kita oli apo ammollaan valmiina leikkaamaan Ned Landin keskeltä poikki. Minä riensin hänen avukseen, mutta kapteeni Nemo oli minua joutuisampi. Hänen kirveensä vajosi huimalla vauhdilla molempain suunnatonten leukojen väliin; ja kanadalainen, joka oli pelastunut aivan kuin ihmeen kautta, kavahti sukkelasti pystyyn ja työnsi väkäkeihäänsä pitkin koko sen pituutta mustekalan ruumiiseen.
"Minä olin velkaa teille tämän", sanoi kapteeni Nedille. Tämä kumarsi, sanaakaan virkkamatta.
Taistelu, jota oli kestänyt neljänneksen tuntia, oli tauvonnut. Voitetut ja kuolettavasti silvotut hirviöt luovuttivat taistelukentän meille ja katosivat meren syvyyteen.
Kapteeni, joka oli aivan veren tahraama, seisoi liikahtamatta kannella ja katseli merta, joka oli nielaissut yhden hänen uskollisia tovereitaan. Suuria kyynelkarpaloita vieri hänen silmistään.
XVII LUKU.
Golf-virta.
Ei koskaan unhottanee kukaan meistä tuota hirmuista huhtikuun 20 päivää. Olen kuvannut sen ankaran mielenliikutuksen vallassa ollen. Sitten kävin kertomukseni korjaten läpi ja luin sen Conseilille ja Ned Landille. Heidän mielestään se oli tarkka, mutta ei tarpeeksi vaikuttava. Sellaiseen kuvaukseen vaaditaankin oikeastaan Victor Hugon[23] kynä.
Olen jo maininnut kapteeni Nemon vuodattaneen kyyneliä silmätessään autiolle merenulapalle. Hänen surunsa olikin syvä. Jo toisen toverin hän oli menettänyt sillä aikaa kuin me olimme hänen aluksessaan. Ja sellaisen kuoleman kautta sitten! Tuo onneton mies, ilmeisesti minun maanmieheni, joka oli kuristunut mustekalan lonkeroihin ja murskautunut sen rautaisten leukaperäin välissä, ei saanutkaan viimeistä leposijaansa tovereittensa vieressä korallihautausmaan tyynten vetten alla.