"On herra."
Abraham Lincolnin nopeus kiihtyi vieläkin. Sen mastot vavahtelivat kannoissaan, eivätkä savupilvet tahtoneet löytää tietä torvien lävitse.
Lokilankaa koetettiin toistamiseen.
"Mitä kuuluu?" kysyi kapteeni lokipyörän käyttäjältä.
"Yhdeksäntoista ja kolme kymmenesosaa solmunväliä herra."
"Lisää höyryä vain!"
Koneenkäyttäjä totteli. Höyrypaineen mittari näytti kymmentä astetta. Mutta valaskin tuntui lämmittävän kattiloitaan; myöskin se kohotti nopeutensa 19 3/10 solmunväliksi.
Mikä verraton takaa-ajo! Nyt en voisi kuvata sitä kiihtymystä, joka silloin minut valtasi. Ned Land seisoi kuin naulattuna keulassa, harpuuna kohotettuna kädessään. Toisinaan päästi valas meidän aivan lähelleen. — "Nyt se on meidän! Nyt se on meidän!" huusi kanadalainen. Mutta juuri kun hän oli viskaamaisillaan aseensa, hypähti valas tiehensä, kehittäen ainakin 30 solmunvälin nopeuden; ja sitten se! teki pilkkaa frekatista, kierrellen ja kaarrellen sen ympärillä kuin virmatautinen. Raivon huudahdus kajahti meidän jok'ikisen huulilta!
Puolipäivänaikaan emme olleet päässeet sen pitemmälle kuin kello 8 aamulla.
Kapteeni päätti turvautua kouraantuntuvampiin keinoihin.