"Ahaa", ärähti hän, "tuo peto näyttää kulkevan nopeammin kuin Abraham Lincoln. No hyvä! Koetetaanpa maistaako sille nämä lieriömäiset leivokset. Lähettäkää miehenne kokkakannelle, herrani."
Kokkatykki tähdättiin ja laukaistiin samassa rupeamassa. Mutta luoti lennähti parisen metriä valaan pään yläpuolitse.
"Toinen kuti tarkemmin", huusi kapteeni, "ja viisi dollaria sille, joka paraiten satuttaa tuota lemmon ankeriasta!"
Vanha harmaapartainen tykkiniekka — näen hänet vieläkin aivan hyvin muistissani — jolla oli vakavat kasvot ja terävä katse, astui tykkien luo ja tähtäsi pitkään. Kuului kova pamahdus, jota seurasi miehistön huikea "eläköön!"
Luoti saavutti päämääränsä, mutta vahinkoa tuottamatta; se lipesi otuksen pyöreästä pinnasta ja muuttaen suuntaansa lennähti kauvas aaltoihin.
Takaa-ajo alkoi uudelleen, ja kallistuen minuun päin sanoi kommendantti:
"Minä ajan sitä paholaista siksi kunnes alukseni rämähtää palasiksi!"
"Siinä teette aivan oikein", vastasin.
Minä toivoin eläimen viimein väsyttävän itsensä; eihän se sentään voinut vetää vertoja höyrykoneelle, niin kauan kun tällä hiiliä riitti! Mutta tämä oli turha toivo. Tunti kului toisensa perästä, ilman että valaan vauhti näkyi vähenevän.
Mutta se olkoon sanottu Abraham Lincolnin kunniaksi, ettei se kesken väsynyt leikkiin. En voi laskea niitä kaikkia luovauksia se tekikään 500 kilometrin mittaisella alueella tuona onnettomana päivänä marraskuun 6 p. Mutta lopulta tuli yö ja peitti varjoonsa rannattoman ulapan.