Nyt luulin retkemme loppuneen ja ettemme enää koskaan näkisi tuota kovanonnen otusta. Mutta siinäkin erehdyin. Kellon ollessa 10 minuuttia vailla 11 illalla välähti sen sähkövalo taas näkyviin puolen penikulman päässä frekatista ylähangan puolella, yhtä kirkkaana ja voimakkaana kuin edellisenä yönä.
Valas näytti liikkumattomalta. Ehkäpä se päivän ponnistuksista uupuneena nyt nukkui, antaen laineitten tuuditella valtavaa ruhoaan. Siinäpä vielä yksi mahdollisuus, jota kapteeni päätti käyttää edukseen.
Hän antoi määräyksensä. Abraham Lincoln kulki puolella höyryllä ja niin äänettömästi kuin suinkin, jottei herättäisi uinailevaa vihollistaan. Ei ole lainkaan harvinaista tavata keskellä valtamerta valaita niin sikeässä unessa, että niitä voi nukkuvina keihästää; sen tempun oli Ned Land tehnyt useammin kuin kerran. Kanadalainen asettui jälleen väijymätilalleen keularaa'an kohdalle.
Frekatti lähestyi äänettömästi ja pysähdytti koneensa kahden ankkuriköydenmitan päässä, kulkien vain hiljaisella tenhottomuudellaan eläintä kohti. Tuskin kukaan meistä kannella olijoista uskalsi hengittääkään. Emme olleet enää kolmeakymmentäkään metriä palavasta valoilmiöstä, joka puhkaisten pimeyden oli vähällä häikäistä silmämme.
Siinä tuokiossa näin Ned Landin alapuolellani, keula-aitaukseen nojautuen, kehittävän harpuunaköyttä toisella kädellään ja toisella heiluttavan hirveätä asettaan, tuskinpa kuuttakaan metriä liikkumattomasta eläimestä. Yht'äkkiä hänen käsivartensa ojentui, ja harpuuna lennähti ilmassa; kuulin sen kalskahtavan heleästi aivankuin olisi sattunut metallia vastaan. Sähkövalo sammui äkisti, ja kaksi suunnatonta vesipatsasta syöksähti syvyydestä korkealle kannen yli, huuhdellen kuin hirmuaalto sitä ylähangasta alahankaan, lakaisten miehet mukanaan ja murskaten reunalaitteet. Hirvittävä sysäys seurasi, ja kykenemättä tarttumaan kiini mihinkään, lennähdin päätäpahkaa mereen.
VII LUKU.
Outo valaslaji.
Tuo äkkiarvaamaton putous typerrytti minut niin, ettei minulla ole perästäpäinkään oikeaa tolkkua tapahtuman kulusta. Olin ensin painunut viiden tai kuuden metrin syvyyteen. Olin kuitenkin hyvä uija (vetämättä siltä vertoja Byronille tai Edgar Allan Poelle, jotka olivat mestareita lajissaan), enkä putouksessa ollut sentään mennyt aivan tajuttomaksi. Parilla valtavalla vetäisyllä kohouduin jälleen pinnalle. Ensi katseeni tähysteli frekattia. Olikohan sillä huomattu minun tapaturmani? Oliko Abraham Lincoln kääntynyt takaisin? Laskisikohan kapteeni veneen alas mereen? Oliko minulla toivoa pelastuksesta?
Oli pimeä kuin säkissä. Vilaukselta erotin tumman ryhelmän katoavan itäänpäin ja sen perälyhtyjen valon hälvenevän etäytyessään. Siellähän se frekatti meni! Minä olin hukassa!
"Apua tänne! Apua!" kiljahtelin, pulikoidessani epätoivon valtaamana pakenevaa alusta kohti.