En vastannut mitään harpuunamestarin ehdotukseen, vaan tarkastelin edelleen laivaa, joka suurenemistaan suureni silmissämme. Jos se oli englantilainen, ranskalainen tai amerikkalainen, niin ottaisi se meidät varmasti ylös jos lähtisimme uimasille.
Aijoin juuri vastata, kun valkea savupilvi pöllähti sotalaivan sivulta. Muutama silmänräpäys sen jälkeen kohahti aallonharja Nautiluksen vanavedessä, johon raskas esine putosi, ja kohta kuului paukaus.
"Mitä! Nehän ampuvat meitä!" huudahdin.
"Niin, siellä on kelpo poikia", mutisi kanadalainen. "Ne ovat tunteneet 'yksisarvisen' ja ampuvat nyt sitä!"
Viimeinkin välähti valo aivoihini. Aivan varmaan oltiin sivistyneessä maailmassa jo selvillä otaksutun merihirviön oikeasta laadusta. Epäilemättä oli kommendantti Farragut Abraham Lincolnin tavattua Nautiluksen ja Ned Landin keihästettyä sitä harpuunallaan älynnyt, että "yksisarvinen" olikin sukellusvene, joka oli paljon vaarallisempi kuin mikään valas. Niin, siten täytyi asianlaidan olla; ja selvää oli, että kaikilla merillä nyt ajettiin takaa tätä hirvittävää hävityskonetta!
Mutta kauheata oli toiselta puolen otaksua, että kapteeni Nemo käytti Nautilustaan persoonallisen kostonsa välikappaleeksi. Mutta eikö hän ollut hyökännyt erään sotalaivan kimppuun keskellä Intian merta tuona merkillisenä yönä, jolloin hän oli salvannut meidät pieneen, pimeään vankikoppiin? Eikö tuo korallihautausmaasa viimeisen leponsa saanut mies ollut joutunut samaisen yhteentörmäyksen uhriksi? Niin, sen toistan, täytyi todella olla. Kapteeni Nemon salaperäinen olemassaolo nyt osaksi paljastui. Vaikkei vielä tiedettykään, ken hän itseasiassa oli, ajoivat tällä hetkellä yhteenliittyneiden maailmanvaltain sotalaivat häntä takaa kuten ainakin todella elävää miestä, joka oli vannonut niille ikuisen vihan, eikä suinkaan kuten kuviteltua taruhaamua.
Kaikki nämä kaameat muistot heräsivät uudestaan eloon mielessäni. Sen sijaan että lähenevässä laivassa tapaisimme apuun rientäviä ystäviä, kohtasimmekin nyt vain säälimättömiä vihollisia.
Minut herätti näistä mietteistä taajeneva tykkienpauke. Ympärillemme alkoi sataa suhisevia luoteja; jotkut sattuivat Nautiluksen pintaankin, mutta särkyivät ja putosivat mereen tekemättä sille mitään vahinkoa, vaikka vihollisalus oli nyt vain noin neljän kilometrin päässä meistä.
Kanadalainen sanoi silloin minulle:
"Professori, nyt täytyy meidän uskaltaa vaikka mitä päästäksemme ehjin nahoin tästä pälkäästä. Antakaamme heille merkkejä. Pitäisihän heidän silloin, lempo soi, ymmärtää, että me ainakin olemme rehellisiä ihmisiä!"