Olimme nyt kolmisin. Missä olimme — kukapa meistä olisi voinut sen sanoa, sitä kuvitellakaan! Kaikki oli ympärillämme pimeätä, niin sakean pimeätä, etteivät silmäni pitkään aikaan kyenneet erottamaan heikointa valonvälähdystäkään.
Ned Land antoi vapaan vallan kiukulleen.
"Ne hirtehiset!" hän pauhasi, "vieväthän ne epäkohteliaisuudessa voiton skottilaisistakin! Se vain puuttuu että olisivat ihmissyöjiä. Eikä tiedä taata sitäkään, mutta saavatpa ne nähdä eikö meilläkin ole silloin suunvuoroa".
"Rauhoittukaahan, Ned ystäväiseni, rauhoittukaa", neuvoi Conseil sävyisästi. "Elkää huutako ennenkun niin pitkälle tullaan. Emme vielä sentään ole tarpeeksi kypsiä suihin pantaviksi."
"Emme ole", murahti kanadalainen äreänä, "mutta emme kaukanakaan siitä. Pimeältä tässä vain näyttää. Mutta onpa minulla onneksi bowie-puukko kupeellani, ja näen aina sentään kyllin hyvin sitä käyttää. Ensimmäisen noista roistoista, joka laskee minuun käpälänsä, sen minä…"
"Elkäähän liiaksi kiihoittuko, hyvä Ned", virkoin minä vuorostani.
"Saatatte turhalla äkäilemisellänne meidät suotta vaaranalaisiksi.
Kenpä tietää vaikka kuuntelisivatkin meitä. Ottakaamme mieluummin
selkoa missä oikeastaan olemme."
Minä hapuilin ympärilleni. Viidennellä askeleella satutin rautaseinään, joka oli tehty yhteentaotuista rautalevyistä. Käännyttyäni kohtasi puupöydän, jonka ympärillä oli moniaita jakkaroita samasta aineesta. Vankihuoneemme permantoa peitti paksu matto, joka teki askeleet kuulumattomiksi. Paljailla rautaseinillä ei tuntunut merkkiäkään ovesta tai ikkunoista. Kulkien päinvastaiseen suuntaan Conseil pian tavotti minut ja me yhdyimme keskellä hyttiä, joka oli noin parinkymmenen neliömetrin laajuinen.
Oli kulunut arviolta puolisen tuntia tässä ikävässä tietämättömyydessä, kun mitä sakein pimeys yht'äkkiä vaihtui häikäiseväksi valkeudeksi. Se oli niin kirkasta, että aluksi täytyi sulkea silmänsä. Arvasin että tässä vedenalaisessa aluksessa oli sähkövalaistus käytännössä[8]. Kun vähän ajan perästä jälleen rohkenin katsella, näin valon tulevan himmeälasisesta puolipallosta hytin katossa.
"Jopahan tässä saa nähdäkin", huudahti Ned Land, seistessään puukko kädessä puolustusasennossa.
"Kyllä vain", vastasin, "mutta kohtalomme on yhäti vielä pimeänä."