"Entäpä jos isäntä kertoisi meidän seikkailumme", ehdotti Conseil, "niin ehkä nämä herrasmiehet ymmärtävät siitä jonkun sanan."
Aloinpa siis kuvata kovanonnenretkeämme, ääntäen joka tavun selvästi ja jättämättä vähintäkään pikkuseikkaa mainitsematta. Esitin nimemme ja arvomme, tutustuttaen isäntämme professori Aronnaxiin, hänen palvelijaansa Conseiliin ja harpuunamestari Ned Landiin.
Nuo lempeät, mutta samalla kylmät silmät tähystivät minua tarkkaavaisesti; mies näytti kuuntelevan levollisesti ja kohteliaasti, mutta ei ilmekään hänen kasvoissaan osottanut hänen ymmärtävän puhettani. Kun olin päättänyt juttuni, ei hän vastannut sanallakaan.
Olipa toinen keino jälellä: kääntää puhe englanniksi. Kaiketipa tuo yleismaailmallinen kieli olisi heille tuttu. Minä osasin sitä yhtä hyvin kuin saksaakin — nimittäin tarpeeksi hyvin voidakseni lukea sitä sujuvasti, mutta ei puhua. Joka tapauksessa täytyi meidän tulla ymmärretyiksi.
"Kas nyt on teidän vuoronne", sanoin harpuunamestarille; "päästäkää parasta enkeliskaanne ja koettakaa onnistua paremmin kuin minä."
Nediä ei tarvinnut kahdesti pyytää, vaan alkoi hän heti toistaa juttuamme.
Mutta suureksi harmikseen hän piankin huomasi, ettei häntä tajuttu paremmin kun minuakaan. Isäntäväkemme ei tehnyt ymmärtämisen elettäkään. Aivan ilmeisesti olivat sekä Aragon että Faradayn[10] kielet heille samaa hepreaa.
Olin aivan hämilläni nähdessäni kootun kielitaitomme näin joutuvan häpeään enkä enää tiennyt mitä yrittää; mutta silloin Conseil, tuo kunnon poika, virkahti:
"Jos isäntä sallii, niin koetanpa saksantaitoani."
Mutta kaikista kertojan sulavista käänteistä ja hyvästä lausumisesta huolimatta ei saksallakaan ollut parempaa menestystä. Vihdoin viimein, kooten kaikki alkuopintojeni murut, yritin vielä latinaksikin, mutta hukkaan menivät hyvät humalat. Aivan kuin meitä nolaten molemmat muukalaiset suihkasivat toisilleen sanan tai pari tuntemattomalla kielellään ja lähtivät sitten tiehensä.