"Paha juttu, ettei osaa kaikkia maailman kieliä", arveli Conseil, "tahi ettei koko maailmalla ole yhteistä kieltä."
Hänen näin aprikoidessaan ovi avautui. Laivan tarjoilija astui sisään, kantaen meille vaatteita, takkeja ja housuja, tehdyt jostain minulle tuntemattomasta kangasaineesta. Meidän kiireesti pukeutuessamme niihin kattoi palvelija — mykkä ja arvattavasti kuurokin — pöydän kolmelle hengelle.
"Tämäpä alkaa jo joltakin näyttää", sanoi Conseil.
"Hölynpölyä", vastasi kiivas valaanpyytäjä, "mitä luulette täällä syötävän? Kilpikonnan maksaa, hainselkämyspaistia ja mursupihviä."
"Saadaan nähdä", sanoi Conseil.
Me istahdimme pöytään, hopeakulhojen ja -astiain ääreen. Totta tosiaan olemme joutuneet sivistyneitten ihmisten pariin, sen ruokapöydän varustelu osotti. Leipää ja viiniä tosin puuttui, se täytyy tunnustaakseni. Vesi oli raitista ja kirkasta, mutta vettä se sittenkin oli eikä siis Ned Landin makuun. Meille tarjottujen ruokalajien joukossa oli monenlaista vallan erinomaisesti laitettua kalaa, mutta moniaasta muusta lajista en kuolemaksenikaan voinut sanoa kuuluiko se alkuperältään eläin- vai kasvikuntaan. Pöytäkalusto oli erittäin hieno. Jokaisessa esineessä, veitsessä, haarukassa, lusikassa ja lautasessa oli nimimerkki, yllään muuan tunnuslause. Koko kaiverrus oli tällainen:
/p
MOBILIS IN MOBILI.[11]
N.
p/
N-kirjain oli epäilemättä sen salaperäisen henkilön nimen alkukirjain, joka isännöi täällä merenpohjalla.
Ned ja Conseil eivät paljoa mietiskelleet. He appoivat suuhunsa minkä ennättivät, ja niin tein minäkin. Olin nyt jossain määrin turvallinen kohtalostamme — nälkään eivät isäntämme ainakaan tahtoneet meitä näännyttää.
Mutta kaikella on loppunsa, niin myös meidän poloisten ruokahalulla, jotka emme olleet saaneet syödäksemme viiteentoista tuntiin.