"Päivällisenkö aika, hyvä mies! Sanokaa pikeenminkin että murkinan aika, sillä olemme varmasti alkaneet jo uuden päivän."
"Ohoo", pisti Conseil väliin, "olemmeko siis nukkuneet neljäkolmatta tuntia?" "Niin arvelen."
"En tahdo sanoa vastaan", virkkoi Ned Land. "Mutta olipa päivällinen tai aamiainen kysymyksessä, niin hurraata huudan tarjoilijalle, tuokoon hän mitä hyvänsä."
"Kelpo Ned Land, meidän täytyy alistua aluksen tapoihin, ja kasvaahan ruokahalumme vain päivällistä odottaessamme."
"Se on juuri tapaistanne, mestari Conseil", ärähti kanadalainen kiukkuisesti; "teillä ei ole ihmisen vaan kalan verta suonissanne, te kumarratte syvään jokaisesta armonosotuksesta ja kernaammin kuolette nälkään kuin valitatte huonosta kohtelusta!"
Aika kului kulumistaan, ja meillä oli suunnaton nälkä. Multa edeskäypää ei vain kuulunut. Jos heillä kerran oli hyviä aikeita meidän suhteemme, niin olimmepa jo liian kauvaksi jätetyt yksin. Nälän kiihdyttämän Ned Landin sappi paisui paisumistaan, niin että pelkäsin sen ratkeavan kun hän viimein pääsi tekemisiin jonkun laivamiehen kanssa.
Kului vielä kaksi sanomattoman pitkää tuntia. Harpuunamestari hypähteli, karjui ja tärisytti rautaisia seiniä, multa kaikki turhaan. Laivassa oli hiljaista kuin ruumisarkussa. Se ei edes liikkunutkaan, sillä muuten olisin tuntenut potkurin synnyttämä tärinän. Merten mittaamattomiin uumeniin sukeltaneena se ei enää kuulunut millään siteillä ihmiskuntaan, ei maanpäälliseen elämään — äänettömyys ja liikkumattomuus täällä alhaalla olivat hirvittävät.
Minä olin hämmentynyt, Conseil levollinen ja Ned Land raivosi.
Jopa kuului kolinaa ulkopuolelta. Askeleita kajahteli metallipermannolla. Salvat väännettiin syrjään, ovi aukeni ja edeskäypä ilmautui.
Ennenkun ennätin väliin, oli kanadalainen syössyt kuin tiikeri miesparan kimppuun, lyönyt hänet lattiaan ja piteli häntä kurkusta. Tarjoilija pyristeli turhaan hänen jäntevän kouransa alla.