Siihen en tietystikään vastannut mitään. Sillä kannattiko jatkaa keskustelua tällaisesta kysymyksestä, kun raaka voima voi repiä rikki parhaimmatkin todistelut?
"Olen epäröinyt jonkun aikaa", jatkoi päällikkö; "eikä ole mitään syytä jonka vuoksi osottaisin teille vierasystävyyttä. Jos tahdon erottaa teidät tyköäni, niin mikään asia maailmassa ei herättäisi minussa halua jälleennäkemiseen; minä asettaisin teidät tämän aluksen kannelle, jolla tuonaan löysitte turvapaikan, sukeltaisin sitten syvyyteen ja unohtaisin, että teidänlaisianne olentoja koskaan oli olemassakaan. Enkö silloin menettelisi oikein?"
"Ehkäpä raakalaisen kannalta", vastasin, "mutta ei sivistysihmisen."
"Professori", lausui päällikkö nopeasti, "minä en lainkaan ole teidän rotunne sivistysihmisiä. Olen täydellisesti rikkonut välini ihmiskunnan kanssa, syistä joita minulla yksin on oikeus punnita. Siksi en tottele sen lakeja ja toivon, ettette enää koskaan muistuta niistä minulle!"
Se oli selvää puhetta. Harmin ja katkeruuden välke loisti muukalaisen silmissä, ja minä voin aavistella joitakin kamalia tapahtumia tuon miehen entisessä elämässä. Hän ei ollut ainoastaan vetäytynyt syrjään inhimillisten lakien piiristä, vaan tehnyt itsensä niistä riippumattomaksi, sanan avarimmassa merkityksessä vapaaksi niiden ulottuvaisuudesta! Kukapa uskaltaisikaan vainota häntä merien syvyyksiin saakka, kun hän jo pinnallakin murskasi kaikki häntä vastaan tehdyt rynnäköt? Mikä laiva voikaan vastustaa hänen vedenalaisen monitorinsa hyökkäystä?
Mikä panssari kestää sen keulan iskua? Ei yksikään ihminen voinut vaatia häntä tilille teoistaan; Jumala — jos hän Hänet uskoo, omatunto — jos hänellä sellaista on, ne olivat ainoat tuomarit, joiden edessä hän oli vastuunalainen.
Nämä mietteet kiertelivät nopeasti ajatuksissani, muukalaisen seistessä edessäni äänettömänä, meistä eristyneenä ja ikäänkuin itseensä kääriytyneenä. Minä katselin häntä pelonsekaisella uteliaisuudella, niinkuin Oidipos epäilemättä katseli Sfinksiä.
Pitkän äänettömyyden jälkeen päällikkö teki johtopäätöksen puhelustamme.
"Olen epäröinyt", hän sanoi, "mutta olen sitten ajatellut että etuni tulee tyydytetyksi sitä laupeutta noudattaen, johon jokaisella ihmisolennolla on oikeus vedota. Tahdon pitää teidät laivassani, koska kerran kohtalo on nakannut teidät tänne, Te saatte olla vapaita; ja korvaukseksi tästä vapaudesta asetan teille yhden ainoan ehdon. Riittää kun annatte kunniansananne, että noudatatte sitä ehtoa."
"Puhukaa, herrani", vastasin. "Otaksun ehtonne olevan sellaisen, että jokainen kunnianmies voi siihen suostua."