Keskellä yläkantta, puolittain aluksen runkoon hautautuneena oli pursi, näyttäen jonkinlaiselta kasvannaiselta hirviön kupeella. Kannen etu- ja takaosassa kohosi kaksi miehenkorkuista komeroa, seinät osaksi mykiömäisestä lasista; toiseen oli sijoitettu aluksen perämies, toisessa oli mahtava sähköheijastin hänelle tietä valaisemassa.
Meri oli ihana, taivas huikean kirkas. Pitkä alus tuskin keinuilikaan leveissä pinta-aalloissa, joilla vieno itätuuli piti virinää. Sumuton taivaanranta helpotti tähtitieteellisten havaintojen tekemistä. Ei karia, ei saarta eikä laivanmastoa pistänyt missään esiin rannattomasta ulapasta.
Kapteeni Nemo määräsi sekstantin avulla auringon korkeuden. Konetta kannattava käsi oli värähtämätön kuin marmoripatsaan käsi.
"Kello on 12", hän sanoi. "Herra professori, ehkäpä suvaitsette…"
Loin viime silmäyksen merelle, jolle Jaapanin rannikon läheisyys antoi kellertävän värin, ja laskeusin sitten salonkiin. Siellä määritteli kapteeni asemamme — se oli 137°15' läntisellä pituus- ja 30°7' pohjoisella leveysasteella.
"Olemme noin 400 kilometrin päässä Jaapanin rannikosta. Tästä päivästä, marraskuun 8:nnesta kello 12 päivällä laskemme siis merenalaisen tutkimusmatkamme alkavaksi."
"Herra ohjatkoon meitä väkevällä kädellään!" huudahdin.
"Ja nyt, herra professori, jätän teidät rauhassa jatkamaan tutkimuksianne. Suuntamme on itäkoillinen, ja vettä on kuusikolmatta syltä yllämme. Näistä isoasteikkoisista karttalehdistä voitte lähemmin seurata matkaamme. Teidän luvallanne vetäydyn toimiini."
Kapteeni Nemo kumarsi ja jätti minut yksin sekaviin mietteisiini matkastamme, aluksesta ja sen päälliköstä.
Kokonaisen tunnin olin vaipunut ajatuksiin, koettaen selvittää itselleni tätä kiehtovaa salamyhkäisyyttä.