"Kuinka pääsemme laivasta ulos?"
"Saatte heti nähdä."
Kapteeni Nemo työnsi päänsä sukelluskypäriin, Conseil ja minä seurasimme hänen esimerkkiään, kuultuamme ensin kanadalaisen ivallisesti toivottavan meille "hyvää metsänonnea!" Takin pääntien muodosti ruuvikierteillä varustettu vaskikaulus, johon kypäri ruuvattiin tiiviisti kiini. Kolme paksua lasiakkunaa päähineessä salli meidän päätä kääntämällä katsella mihin suuntaan hyvänsä. Heti kun kypärit olivat paikoillaan, rupesivat selkäämme kiinnitetyt Rouquayrol-kojeet toimimaan, niin että minä ainakin hengitin aivan huoletta.
Ruhmkorffin-lamppu vyötäisille kiinnitettynä ja pyssy kädessä olin valmis lähteinään matkaan. Mutta tottapuhuen en omin voimini olisi päässyt paikalta hievahtamaan, sillä näissä kankeissa vaatteissa ja lyijypohjaisissa jalkineissa en voinut ottaa askeltakaan.
Mutta sitäkin varten oli toimenpiteisiin ryhdytty. Minä tunsin itseäni takaapäin lykättävän varuskammion vieressä olevaan pikku suojaan. Seuralaiseni tulivat perässä samalla tapaa saatettuina. Kuulin kumilistoilla tuketun oven sulkeutuvan takanamme, ja synkkä pimeys ympäröi meidät.
Muutaman minuutin kuluttua erotin terävän vihellyksen. Tunsin jonkinlaisen kylmänväreen nousevan jaloista rintaanpäin. Nähtävästikin oltiin jossakin Nautiluksen sisäosassa avattu vesihana ja sen avulla täytetty vedellä tämä pikku huone jossa seisoimme. Toinen, laivankylkeen sovitettu ovi aukeni. Valju puolihämärä kumotti edessämme. Seuraavassa tuokiossa polkivat jalkamme valtameren pohjaa.
Ja sitte — kuinka voisinkaan nyt jälestäpäin kuvata niitä vaikutelmia, joita tämä vedenalainen kävelymatka jätti mieleeni? Sanat ovat voimattomat kertomaan kaikista näkemistäni ihmeistä. Kun ei edes maalarin sivellinkään kykene esittämään kostean alkuaineen ihmeellisiä vivahduksia, kuinka sitten kynä?
Kapteeni Nemo asteli edellä, me muut perässä. Conseil ja minä pysyttelimme kiinteästi yhdessä, ikäänkuin olisimme voineet puhella keskenämme metallikupuroidemme läpi. Minua eivät enää ollenkaan haitanneet raskaat vaatteeni, lyijyjalkineeni, ilmasäiliö selässäni eikä paksu vaskihytyrä, jossa pääni keikkui sinne tänne niinkuin manteli kuoressaan. Kaikki nämä esineet kadottivat veden sisässä niin paljon painostaan kuin niiden tieltään lykkäämä vesimäärä painoi, ja minä tunsin itseni perin tyytyväiseksi tähän Arkimedeksen keksimään lakiin. En ollut enää mikään liikkumaton röykkiö, vaan siirryin tavallisilla liikkeilläni sangen helposti eteenpäin.
Valo, joka kuvasi pohjan täällä kymmenen metrin syvyydellä vedenpinnasta, ihmetytti minua voimakkuudellaan. Auringonsäteet tunkeutuivat aivan helposti tuon vesivuoren lävitse ja hajottivat tuhlaten värejään. Minä erotin selvästi kaikki esineet aina puolentoista sadan metrin päähän. Sitä kauvempana tausta tummeni hienoin ultrasinisin vivahduksin ja sakeni viimein epämääräiseksi hämäräksi. Minua ympäröivä vesi oli tavallaan jonkinlaista ilmaa, tiheämpää kyllä kuin vedenpäällinen ilma, mutta melkein yhtä läpinäkyvää. Korkealla pääni päällä erotin tyynen merenpinnan.
Me astuskelimme hienolla, tasaisella hiekkapohjalla, jossa ei lainkaan näkynyt sekaisia uurteita, joita maininki rantahiekkaan piirtelee. Tämä huikaiseva hiekkapeite kuvasti oikean heijastuspeilin tavoin ihmeellisen voimakkaasti päivänsäteitä. Uskottaneekohan minua kun sanon, että täällä kymmentä metriä syvällä veden sisässä näin aivan yhtä hyvin kuin kirkkaassa päivänpaisteessa?