Neljännestunnin ajan poljimme tätä säteilevää hiekkapohjaa, jonka kirkkautta lisäsi tuhkamainen kerros simpukankuorirapautumaa. Nautiluksen runko, joka kuvastui ylhäällä pitkähkön luodon näköisenä, himmeni vähitellen näkyvistämme; mutta sen sähkövalo yön tullen väkevillä säteillään helpottaisi paluutamme laivaan.
Tuo valtava hiekkatanner tuntui olevan ääriä vailla. Käsilläni avasin tietä vesimuurin läpi, joka verhojen tavoin sulkeutui takanani ja heti hävitti paineellaan jälkeni hiekassa. Mutta sitten aloin kaukaa erottaa joitakin epämääräisiä esineitä. Näin pohjasta kohoavan kallioharjanteen äyräät, joilla rehotti mitä ihanin kokoelma zoophytejä (kasvieläimiä); ja nyt minua kohtasi yllättävä valoleikki.
Kello oli 10 aamulla. Auringonsäteet sattuivat vedenpintaan, muodostaen hyvin terävän kulman, ja tämä valo, joka oli taittunut aivan kuin prisman lävitse, värjäsi kalliot ja niiden reunamilla kasvavat kukat, polyypit ja simpukat auringon spektrin seitsemällä värillä. Se vasta oli ihmeitten ihme, oikea juhlapöytä silmälle, tuo värivivahdusten suloinen sekamelska, vihreän, keltaisen, punakeltaisen, punaisen, sinipunervan, sinisen ja indigon vierettäin-asettelu — sanalla sanoen aivan kuin hurjapäisen maalarin sekoittamaton värilautanen! Miksi en voinutkaan kertoilla Conseilille sen minussa synnyttämiä eläviä vaikutelmia, miksi en saanut kilpailla hänen kanssaan innostuneilla huudahduksilla! Miksi en voinut, kapteeni Nemon ja hänen toverinsa tavoin, ilmaista ajatuksiani joillain sovituilla merkeillä? Paremman puutteessa puhelin senvuoksi itsekseni, huusin minkä jaksoin kuparikattilaan, joka ympäröi päätäni, ja tuhlasin arvatenkin hyödyttömiä tunteenpurkauksia enemmän kuin kannattikaan.
Tämän verrattoman näytelmän lumoomana oli Conseil pysähtynyt niinkuin minäkin. Tuo tunnollinen veitikka ei arvatenkaan voinut pidättää "luokittelemis"-intoaan ollessaan niin lähellä, kouran ulottuvilla moisia muhkeita näytteitä kasvi- ja likoeläimiä. Merenpohja kuhisi polyyppeja ja piikkinahkaisia. Monenlaiset Isis-lajit, cornulariat, jotka elävät yksitellen, kimputtain merililjoja — joita ennen nimitettiin "valkeiksi koralleiksi" —, lihaisesta levystään riippuvat merivuokot, putkimatoryhmät, kaikki ne muodostivat ihania kukkaispenkereitä, joiden upeata väriloistoa korottivat hiekassa luikertelevat meritähdet ja kukkasnauhain tavoin vedessä keinuvat käärmetähdet, joiden hienoja pitsikudoksia merenneidot näyttivät sommitelleen. Ja päittemme päällä suojasivat levitettyjen päivänvarjojen lailla meitä auringonsäteiltä meduusaparvet opaalinvärisine tai heikosti ruusunpunaisine, taivaansinisten poikkijuovain koristamine uimakelloineen, kun taas lukemattomat muut likoeläimet fosforikimalluksellaan olisivat voineet ohjata kulkuamme yön aikaan.
Kaikkia näitä ihmeitä katselin neljänneskilometrin pituisella taipaleella, seisahtumatta tuskin kertaakaan, sillä merkeillä varotti kapteeni Nemo minua viivyttelemästä. Pianpa muuttuikin merenpohjan luonne. Hiekkatannerta seurasi kerros tahmeata mutaa, jommoista Amerikassa sanotaan "ooze'ksi" ja jonka muodostavat pii- ja kalkkipitoiset näkinkuoret. Sen jälkeen kuljimme yli leväniityn, joka rehotti mitä vehmaimmassa upeudessa. Nämä tiheät, jalan alla painuvat ruohomatot olisivat voineet kilpailla itämaitten kalleimpien maitovalmisteiden rinnalla. Aaltojen irtirepäisemiä tukkoja ja pensastoja samasta rikkaasta leväsuvusta, jonka lajeja tunnetaan enemmän kuin kaksituhatta, keinui kepeänä holvikattona päittemme päällä. Tein tällöin sen huomion, että vihreät kasvit pysyttelivät lähinnä merenpintaa, punaiset sen sijaan keskisyvyydellä ja mustat tai ruskeat muodostivat nurmimattoja ja pensaskujanteita valtameren syvimmissä kerroksissa. Nämä levät ovat oikeita luomakunnan ihmeitä, maailman kasviston merkillisimpiä ilmiöitä. Niihin kuuluvat yhdellä haavaa maapallon suurimmat ja pienimmät kasvit. Samalla kun viiden neliömillimetrin alalla on voitu huomata näitä kasveja aina 40,000 yksilöä, on saatu käsiin Fucus-lajeja, jotka ovat saattaneet olla yli 500 metrin pituisia.
Puolisentoista tuntia oli kulunut laivasta lähdettyämme; kello läheni 12. Sen huomasin auringonsäteiden kohtisuorasta suunnasta — ne eivät enää taittuneet. Värien taikaleikki taukosi vähitellen, ja "taivaankanneltamme" sammuivat smaragdinvihreät ja safiirinsiniset vivahdukset. Me tarrasimme eteenpäin säännöllisin marssiaskelin, jotka kajahtelivat maasta ihmeteltävän voimakkaasti. Vähäinsinkin äänenväre joutui kuuloelimiin niin nopeasti, ettei maan päällä korva ole moiseen tottunut. Sillä vesi on paljon parempi äänenjohtaja kuin ilma, siinä ääniaallot kulkevat neljä kertaa nopeammin.
Nyt maa rupesi viettämään vahvasti alaspäin. Valo alkoi siintää paljon tasaisemmin. Me laskeuduimme aina sadan metrin syvyyteen, joutuen kymmenen ilmakehänpaineen puserrettaviksi. Mutta sukelluspukuni oli niin tarkotuksenmukainen, etten tuntenut vähintäkään haittaa tästä paineesta. Sormia vain alussa oli vähän vaikea liikutella, multa niidenkin kankeus pian katosi. Ja vaikka kahden tunnin ajan olin tallustellut yhtäpäätä näissä oudoissa varustuksissa, en tuntenut itseäni yhtään väsyneeksi. Vesi auttoi ja tuki liikkeitäni, joita tein ihmeteltävän kepeästi.
Tälläkin syvyydellä havaitsin vielä auringonsäteitä, vaikkakin himmeinä. Niiden voimakas kimallus vaihtui punertavaksi puolihämäräksi, päivän ja yön kamppailuksi. Kuitenkin näimme kyllin hyvin kulkeaksemme eteenpäin, tarvitsematta vielä turvautua Ruhmkorffin-lyhtyihin. Mutta nyt kapteeni Nemo jäi seisomaan; hän odotti kunnes olin tullut hänen kohdallensa ja osotti sitte sormellaan tummia röykkiöitä, jotka vähän matkan päässä kuvastuivat hämärää takalistoa vastaan.
"Nyt kai ollaan Crespo-saaren metsässä", arvelin, enkä siinä erehtynytkään.