Merenalainen metsä.
Vihdoin viimein saavuimme tuon metsän reunaan, joka epäilemättä oli kauneimpia seutuja kapteeni Nemon rajattomassa valtakunnassa. Hän piti sitä omanaan samalla oikeudella, jolla ensimmäiset esivanhempamme asettausivat luomakunnan herroiksi. Kukapa olisi voinutkaan kiistellä häneltä näiden vedenalaisten mantereiden omistusoikeutta? Mikäpä toinen, häntä rohkeampi tienraivaaja olisi häntä aikaisemmin ennättänyt lapio ja kuokka kädessä käydä näihin synkkiin korpiin?
Metsän muodostivat isot puumaiset kasvi; ja heti kun olimme astuneet niiden muodostamien holvien alle, hämmästytti minua oksien omituinen asento — asento minulle tähän asti tuiki näkemätön.
Ei yksikään maasta kohoava kasvi, ei ainoakaan rungosta ulkoneva haara taipunut ja kiemurrellut vaakasuoraan suuntaan, vaan kaikki järjestään ojentuivat ylös vedenpintaan päin. Kaikkein hienoisinkin kuitu ja rihma seista törrötti suorana kuin rautalanka. Haurat ja kaikenlaiset köynnöskasvit kohosivat pystysuorina sen tiheän mädännäisyyden lävitse, joka peitti niiden kantoja. Täällä vallitsi tosiaankin pystysuoruus kaikessa kunniassaan!
Totuin pian tähän merkilliseen luonnonjärjestykseen samoin kuin meitä ympäröivään suhteelliseen hämärään. Maankamara tässä metsässä oli täynnä teräväreunaisia kivijärkäleitä, joita oli vaikea välttää. Merenalainen kasvisto näytti täällä olevan sangen täydellinen, jopa runsaampi kuin napa- ja päiväntasaajavyöhykkeissä, joissa sen tuotteet eivät ole niin monenlaatuisia. Mutta aluksi väkistekin sekoitin molempia elimellisiä luomakuntia keskenään, pitäen zoophytejä hydrophyteinä, kasvieläimiä vesikasveina; ja kukapa moiselta erehdykseltä olisi täällä säästynytkään? Eläin- ja kasvikunnat ovat niin sanomattoman lähellä toisiaan tässä vedenalaisessa maailmassa!
Havaitsin pian että kaikki nämä kasvikunnan tuotteet olivat vain ylen heikosti kiintyneet maahan. Ollen vailla juuria ne kiinnittyvät mihin kannatuskohtaan hyvänsä, hiekkaan, näkinkenkään tai kiveen. Ne kehittyvät aivan itsekseen, ja niiden olemassaolon perustana on vesi, joka kannattaa ja elättää niitä. Useimmilla niillä lehtien asemasta putkahti rungosta esiin oikullisen muotoisia silmukoita, joiden väri vaihteli kutakin lajia myöten määrätyssä asteikossa: siinä oli ruusunpunaista, tummanpunaista, ruohonviheriää, harmaanviheriää, vaaleankeltaista ja ruskeaa. Näin täällä — ei enää kuivattuna niinkuin Nautiluksen kokoelmissa — viuhkanmuotoista riikinkukkohauraa, tulipunaista cerami-hauraa, laminarioita, joiden silmut ovat syötäviä, ja kaikenlaisia muita kukattomia leviä ja merikasveja.
"Ihmeellinen luonnottomuus, eriskummallinen alkuaine", on muuan nerokas luonnontutkija sanonut, "jossa kasvikunnan asemasta eläinkunta kantaa kukkia!"
Näiden viidakoiden hyötyisässä varjossa — jotka olivat suuria kuin lauhkeiden vyöhykkeiden metsät kasvoi taajoina pensaikkoina koreakukkaisia zoophyytejä, kasvieläimiä; ja jotta harhakuva tulisi täydelliseksi, kiiteli lentokaloja lintujen tavoin oksalta oksalle, pohjakalojen pyrähdellessä jalkojemme tieltä karkuun kuin peljästyneet kurppaparvet.
Kello 1 aikaan kapteeni Nemo antoi pysähtymismerkin. Jopa oli aikakin levähtää; perin tyytyväisinä viskauduimme pitkäksemme alarioiden juurelle, joiden pitkät, ohuet lehtisilmut törröttivät pystyssä kuin lentoon lähtevät nuolet.
Tämä lyhyt lepohetki tuntui hyvin miellyttävältä. Pakinatilaisuutta vain kaipasi. Mutta mahdotonta oli puhella, mahdotonta vastata. Minä voin vain kallistaa isoa vaskihytyrääni Conseiliin päin. Akkuna-aukkojen läpi näin tuon kunnon pojan silmien loistavan tyytyväisyydestä, jota osottaakseen hän kattilansa sisällä irvisteli mitä hullunkurisimmalla tavalla.