Olin aika ihmeissäni, kun en nelituntisen kävelymatkan jälkeen tuntenut itseäni lainkaan nälkäiseksi. En voi sanoa mistä tämä vatsantila johtui. Sen sijaan olin perin uninen, niinkuin kaikkien sukeltajainkin on laita merensyvyydessä ollessaan. Ja pianpa painuivatkin silmäni umpeen paksujen lasiakkunoiden takana ja minä vaivuin vastustamattomaan horrokseen, jota tähänastinen liikunto oli voinut vain viivyttää. Kapteeni Nemo ja hänen roteva seuralaisensa olivat jo näyttäneet meille hyvää esimerkkiä.
Kuinka kauvan horroksissa makasin, en voi sanoa; mutta herätessäni tuntui minusta kuin aurinko painuisi taivaanrannalle. Kapteeni Nemo oli jo pystyssä, ja minäkin rupesin ojentelemaan jäseniäni, kun odottamaton näky sai minut äkisti jalkeille.
Muutaman askeleen päässä tuijotteli minuun yli metrin pituinen, kamala merilukki kieroilla silmillään, valmiina hyökkäämään kimppuuni. Vaikka sukelluspukuni olikin kyllin vahva suojelemaan minua sen puremalta, en voinut olla vavahtamatta kauhusta. Conseil ja Nautiluksen matruusi heräsivät samansa. Kapteeni osotti iljettävää rapueläintä seuralaiselleen, ja tämä nuiji pyssynperällä sen hengettömäksi; minä näin sen pitkien, hirvittävien pihtijalkojen kiemurtelevan hengenlähdössä.
Tämä tapaus saattoi minut ajattelemaan, että loisia vielä kamalampia kummituksia voi liikuskella näissä synkissä syvyyksissä ja ettei sukelluspukunikaan kykenisi suojelemaan minua niiden hyökkäyksiltä. Tämä ei ennen ollut pälkähtänytkään päähäni, ja nytpä päätinkin olla varuillani. Luulin muuten matkamme loppuneen tähän levähdyspaikkaan, mutta siinä petyin, sillä sen sijaan että olisimme palanneet Nautilukseen antoi kapteeni Nemo merkin alkaa taivallus uudelleen.
Maa yhä laskeutui, ja sen viettäessä painuimme suunnattoman syvälle. Kello lienee ollut 3 paikoilla kun saavuimme ahtaaseen laaksoon, joka sijaitsi 150 metrin syvyydellä äkkijyrkkien kallioseinäin keskellä. Mainioitten hengityskojeittemme avulla olimme siis tunkeutuneet 30 metriä sen rajan alapuolelle, jolla ihmisolennot tähän asti olivat voineet veden sisässä oleskella.
Sanon 150 metriä, vaikkei minulla ollut mukana syvyydenmittauskojeita. Multa minä tiesin etteivät auringonsäteet voi tunkeutua sen syvemmälle, ei kirkkaimmassakaan meressä. Ja juuri nyt rupesi pimeys vasta oikein tuntumaan. Ei kymmentäkään askelta voinut nähdä eteensä. Senvuoksi kuljin hapuillen, kunnes äkkiä edessäni leimahti valkoinen, jotensakin väkevä valo. Kapteeni Nemo oli pannut sähkölamppunsa toimimaan. Me toisetkin teimme samoin, ja neljän lamppumme valossa kävi meri taas läpinäkyväksi noin viidenkolmatta metrin laajuudelta.
Kapteeni tunkeutui yhä syvemmälle synkkään metsään, joka harveni harvenemistaan. Huomasin tällöin kasvielämän katoavan nopeammin kuin eläinelämän. Vesikasvit olivat jo tyyten loppuneet tuolta hedelmättömältä maaperältä, kun sitävastoin ympärillämme vielä kuhisi epälukuisia zoophytejä, nivel- ja likoeläimiä ynnä monenlaisia kaloja.
Eteenpäin astellessamme johduin ajattelemaan, että Ruhmkorffin-lamppujemme valo epäilemättä maanittelisi näkyviin näiden mustien vesien isompiakin asujamia. Mutta vaikkapa niitä olisi lähestynytkin meitä, ei mitään ammuttavaa riistaa ainakaan tullut tarpeeksi lähelle. Useat kerrat näin kapteeni Nemon seisattuvan ja nostavan pyssyn poskelleen, mutta vähän mietittyään laskevan sen jälleen alas ja jatkavan taivallustaan.
Vihdoin kello 4 aikaan päättyi ihmeellinen matkamme. Edessä kohosi valtainen seinämä jyhkeitä kallioita, röykkiö jättimäisiä järkäleitä, suunnaton graniittilouhikko, täynnä mustia rotkoja ja luolia, mutta mahdoton kavuttavaksi. Se oli Crespon ranta-ääri. Siinä siis vihdoinkin tapasimme maata!
Kapteeni Nemo seisahtui äkisti ja teki meille merkin, että mekin pysähtyisimme. Niin mielelläni kuin olisinkin yrittänyt kiivetä tuon jättivallin yli, täytyi minun kuitenkin totella. Tähän päättyivät isäntämme tilukset, joiden ulkopuolelle hän ei tahtonut astua. Toisella puolella oli se vedenpäällinen osa maapalloa, jonne hän ei halunnut jalkaansa panna.