Nyt lähdimme kotimatkalle. Kapteeni Nemo asettui jälleen pienen joukkueemme etunenään ja johdatti sitä erehtymättömän varmasti. Luulin huomaavani, ettemme palannut Nautilukseen samaa tietä kuin olimme tulleet. Tämä uusi tie, joka oli hyvin jyrkkä ja sentakia vaivaloinen, vei meidät äkisti ylös pintakerroksiin. Niin äkkiä se ei kuitenkaan käynyt että paino olisi lakannut; siitä olisi elimistöllemme saattanut olla ikäviä seurauksia, joista sukeltajat usein saavat kärsiä. Pian taas pilkotti päivänvalo, ja auringon ollessa alhaalla taivaanrannalla loihti sen säteiden taittuminen kirjavan värinauhan kaikkien esineiden reunoille. Kymmenen metrin syvyydessä kuljimme tiheän parven läpi kaikenlaisia pikkukaloja, mutta mitään ampumisen arvoista vesiriistaa emme vielä olleet tavanneet.
Mutta nyt näin kapteenin pyssyn taas nousevan poskelle ja seuraavan pensaitten välitse jotakin liikkuvaa esinettä. Hän ampui — kuului kevyt suhahdus, ja hengetön eläin putosi muutaman askeleen päähän minusta. Se oli merisaukko, ainoa nelijalkainen eläin joka kokonaan elää vedessä. Tämä saukko, joka oli päälle metrin pituinen, olisi varmastikin markkinoilla ollut kallishintainen. Sen päältä kastanjanruskea, alta hopeanhohtoinen turkki on hyvässä hinnassa Venäjän ja Kiinan turkismarkkinoilla; karvan hienous ja loisto olisi taannut sille ainakin 2,000 frangin hinnan. Ihailin suuresti tuota omituista imettäväistä, jolla oli pyöreä pää, siinä lyhyet korvat, pyörät silmät ja valkoiset viiksikarvat niinkuin kissalla, uimanahka pitkäkyntisten varpaiden välissä ja pitkä häntä. Tätä arvokasta raatelijaa kalastajat pahoin vainoovat, jonka vuoksi se on tullut yhä harvinaisemmaksi ja enimmäkseen ottanut turvansa Tyynen meren pohjoisosiin; ja sieltäkin se todennäköisesti pian hävitetään sukupuuttoon.
Kapteeni Nemon seuralainen heitti saaliin olalleen ja me jatkoimme matkaa. Kokonaisen tunnin ajan astuimme aukeata hiekkatannerta; paikoin se kohosi niin, että vedenpintaan oli vain pari metriä. Silloin näin kuvaisemme selvästi pinnasta, ja yläpuolellamme näkyi toinen aivan meidän muotoisemme miesjoukkue, joka liikutteli käsiään ja jalkojaan aivan niinkuin mekin, paitsi että se kulki päät alaspäin ja jalat ilmassa.
Tällöin sain myöskin nähdä mitä oivallisimman laukauksen, joka pani metsästäjän sydämmen ilosta värähtämään. Iso lintu, mahtavat siivet levällään, joka selvästi näkyi veden läpi, liihotteli ilmassa meitä kohti. Kapteenin seuralainen ampui sen, kun se oli vain parin metrin korkeudella vedenpinnasta. Lintu putosi hengettömänä alas, ja taitavan ampujan onnistui saada se käsiinsä. Lintu oli mitä kaunein albatrossi.
Tämä tapaus ei viivyttänyt kulkuamme. Kahden tunnin ajan taivalsimme vuorotellen hiekkatannerten ja hauraniittyjen halki, ja varsinkin viimemainitut olivat vaivaloiset kulkea. Tottapuhuen olin lopen uupunut, kunnes vihdoin puolen kilometrin päästä erotin heikon valon siintävän vastaamme. Se oli viimeinkin Nautiluksen heijastaja. Kahdenkymmenen minuutin perästä olisimme siis takaisin laivassa ja siellä saisin vihdoinkin vapaasti hengittää, sillä minusta tuntui kuin ilma säiliössäni olisi käynyt jo vallan niukaksi hapesta. Mutta sattuipa vielä ennen laivaan tuloamme odottamaton kohtaus.
Olin parikymmentä askeletta kapteeni Nemosta jälempänä, kun näin hänen äkkiä kääntyvän ympäri ja kiivaasti syöksähtävän vastaani. Voimakkaalla kädellään hän paiskasi minut maahan, ja saman tempun teki hänen toverinsa Conseilille. Ensin en tiennyt mitä arvella tästä kovakouraisesta kohtelusta, mutta rauhoituin kun näin kapteenin käyvän pitkäkseen viereeni ja pysyvän aivan liikahtamatta.
Makasin täten seljälläni merenpohjassa haurapensaan varjossa, kun äkkiä päätäni hiukan kohotettuani näin muutamia suunnattomia tummia varjoja kohisten syöksyvän ohitsemme, levittäen ympärilleen fosforikimallusta.
Veri jähmettyi suonissani kun tunsin hyökkääjät! Ne olivat sinihaikaloja, hirvittävää kalasukua, joilla on mahtava pyrstö, synkät, lasimaiset silmät ja kidan läheisyydessä muutamia aukkoja, joista ne erittävät fosforoivaa ainetta. Kamalia tulihirviöitä, jotka murskaavat ihmisen rautaisten leukojensa välissä. En tiedä muistiko Conseil tällöin "luokitella" niitä; mutta omasta Puolestani tein huomiota niiden hopeanhohtavista vatsoista ja hirveitä hampaita täynnä olevista kidoista vähemmässä määrässä kuitenkin luonnontieteilijän kuin värisevän uhrin kannalta.
Onneksi nuo ahmatit näkevät huonosti. Ne kulkivat ohitsemme meitä huomaamatta, vaikka niiden isot, ruskeahkot evät hipaisivat meitä; ja täten me aivan kuin ihmeen kautta vältimme vaaran, joka oli suurempi kuin jos olisimme kohdanneet tiikerin viidakossa. Puolen tunnin perästä me sähkövalon opastamina viimein saavuimme Nautiluksen luo. Ulompi ovi oli jäänyt auki, ja hetikun olimme käyneet sisään ensimmäiseen hyttiin, sulki kapteeni Nemo sen perästämme. Sitten hän painoi sähkönappulaa. Minä kuulin pumppujen työskentelevän jossakin laivan sisällä, tunsin veden laskeutuvan ympärillämme, ja pian oli hytti aivan kuivillaan. Sisempi ovi aukeni nyt, ja me astuimme varuskammioon.
Siellä meidät melkoisella vaivalla kirvoitettiin sukelluspuvuistamme; ja aivan nääntyneenä, nälkäisenä ja unisena hoipuin hyttiini, yhä ihmetellen kaikkia kokemuksiani tuolla merkillisellä merenalaisella matkallamme.