— Kyllä ne tottuis, — arveli Joe. — Ei niitä ohjattaisikaan kuolaimista, vaan silmälappujen avulla, jotka vähentäisivät niiltä näön. Kun vetäis kiinni toisen lapun, niin ne lentäis oikeaan tai vasempaan, ja kun nykäisis kiinni kumpaisetkin, silloin ne pysähtyis.
— Eiköhän tuuli sentään liene parempi sinun siivekästä valjakkoasi,
Joe! On se paljoa taatumpi, ja sen elatuskin huokeampaa.
— Olkoon niin, tohtori; mutta oma pää minulla vaan on tässäkin asiassa.
Oli puolipäivä. Jonkun ajan perästä väheni Victorian vauhti hiljaiseksi. Maa vieri verkalleen sen alta, ei paennut enää.
Äkkiä kajahti huutoja ja kirkunaa matkustajain korviin. He kumartuivat laidan yli ja huomasivat avonaisella tantereella varsin hämmästyttävän näyn.
Kaksi heimoa taisteli keskenään vimmatulla raivolla, ampuen kokonaisia nuolipilviä toisiansa kohti. Taistelijoissa oli semmoinen into surmata vihollisiansa minkä vaan ennättivät, ett'eivät he lainkaan huomanneet Victorian tuloa. Heitä oli noin kolmesataa toistensa kimpussa, ja mellakka oli hirvittävä. Useammat heistä, haavoitettuina itsekin, tarpoivat verilätäköissä, — inhottava näky.
Victorian tultua näkyviin, taistelu taukosi hetkeksi; huuto kasvoi kahta kauheammaksi; muutamia nuolia lauaistiin gondolia kohti, ja yksi tuli niin lähelle, että Joe sai sen kädellään kiinni.
— Ylemmäs! — huudahti Fergusson silloin, — ylemmäs niitten kantamaa!
Ei vähintäkään varomattomuutta!
Verilöyly jatkui taas puolella ja toisella; tapparat ja keihäät tekivät kamalaa työtään. Heti kuin joku oli kaatunut, hakkasi voittaja häneltä pään poikki, ja naiset, jotka nekin olivat joukossa, kantoivat veriset päät kasoihin taistelutanteren laidoille, usein taistellen keskenänsä näistä inhottavista voitonmerkeistä.
— Hirvittävä näky! — huusi Kennedy, kauhistuneena sisimpiänsä myöten.