— Ole huoleti.
Kuunneltuaan tarkasti vielä kerran, mutta mitään huomaamatta, tohtori kääriytyi vaippaansa ja nukkui heti.
Taivas oli paksussa pilvessä, mutta ilma oli aivan tyyni. Victoria, kiinni yhdessä ainoassa ankkurissa, ei liikahtanutkaan.
Kennedy nojautui kyynäspäihinsä, niin että saattoi yhä pitää hormia silmällä, ja katseli ulos pimeyteen. Hän tarkasteli taivaanrantaa ja, niinkuin levottomain ja jotain aavistavien ihmisten aina käy, oli välisti näkevinään valojen tuikahtelevan. Kerran hän oli huomaavinaan ne 40-50 metrin päässä, mutta se oli vaan kuin salaman väläys, joka ei enää uudistanut.
Se oli kaiketi sellaisia valon-ilmiöitä, joita välisti tulee silmään pilkkopimeässä.
Tohtori rauhoittui, jääden epämääräisten mietelmäinsä valtaan. Äkkiä kajahti ilmassa räikeä sihaus.
Oliko se metsän-elävä vai öinen lintu, vai ihmisenkö lienee lähtenyt huulilta?
Kennedy, käsittäen aseman vakavuuden, oli herättämäisillään muut, mutta päätti sitten, että, oli ne ihmisiä tai eläimiä, ulkopuolella ampumamatkaa ne kumminkin vielä ovat. Hän tarkasti vaan aseensa ja alkoi taas yökiikarilla tähystellä ympärilleen.
Vähän ajan perästä hän oli näkevinään epämääräisiä muotoja, jotka hiipivät puuta kohti. Samalla pilkisti kuunsäde pilvenraosta salaman nopeudella, ja sen valossa hän näki joukon olentoja hääräilevän pimeässä.
Seikkailu kynokefalojen kanssa johtui hänelle mieleen. Hän laski kätensä tohtorin olkapäälle. Tämä heräsi heti.