— Pidä varasi tältä puolen; minä vartioin tältä.

— Kyllä.

He asettuivat kumpikin eri kohtaan, paksuille oksille, joita läksi suoraan tästä baobabiksi sanotusta metsästä. Täällä, tuuheitten lehväin välissä, oli pilkkosen pimeä, mutta kumminkin kallistui Joe Kennedyn korvaan, osoitti tyvemmäs ja kuiskasi:

— Neekereitä.

Muutamia matalalla äänellä lausutuita sanoja kuului matkustajille asti.

Joe ojensi pyssynsä.

— Malta, — sanoi Kennedy.

Villejä oli todellakin noussut puuhun. Niitä tulla kihisi joka puolelta, kiertyen oksalta oksalle kuin matelijat ja, kohoten verkalleen, mutta varmasti. Sitä paitsi ilmoitti heidän lähestymistään kitkerä haju, lähtien paksusta rasvasta, jolla heidän ruumiinsa oli voideltu. Kaksi päätä tuli vihdoin Kennedyn ja Joen näkyviin melkein niitten oksain tasalle, missä he istuivat.

— Huomio! — sanoi Kennedy. — Nyt!

Ukkosena pamahti kaksi laukausta, ja heti sen jälkeen kuului tuskanhuutoja. Silmänräpäyksessä oli koko joukkio kadonnut.