— Me pelastamme hänet, Dick, — lausui tohtori. — Me pelastamme hänet.
Sanomattakin on selvä, että kauhea hämmästys valtasi neekerit, kun näkivät ylhäältä moisen suunnattoman pyrstötähden, perässään kirkas valojuova. Heidän kirkumisiaan kuullessansa, nosti vanki päänsä. Hänen silmissään elähti toivo ja, täydelleen ymmärtämättä, mitä hänen ympärillään tapahtuu, hän kurotti kätensä odottamattomain pelastajainsa puoleen.
— Hän elää! Hän elää! — huudahti Fergusson. — Jumalan kiitos! Villit ovat aivan suunniltaan säikäyksestä. Me pelastamme hänet! Olettehan valmiina, ystävät?
— Olemme, Samuel, olemme.
— Joe, sammuta hormi!
Tohtorin käsky täytettiin. Vieno, tuskin huomattava tuulenhenki huojutti hiljaa Victoriata vangin kohdalla, samalla kuin pallo, kaasun tihetessä, verkalleen laski alemmas. Kymmenisen minuttia se uiskenteli kirkkaissa valoaalloissa. Fergusson käänteli säteikköänsä, työntäen väkijoukkoihin tuon tuostakin räikeän valonhulvauksen. Villit, sanomattoman kauhun vallassa, katosivat vähitellen majoihinsa, ja pian oli pylvään ympäristö aivan tyhjänään ihmisistä.
Gondoli läheni maata. Muutamat rohkeimmista villeistä, huomatessaan olevansa menettämäisillään uhrinsa, palasivat kirkuen takaisin. Kennedy sieppasi pyssynsä, mutta tohtori kielsi laukaisemasta.
Pappi oli polvillaan, hän kun ei enää jaksanut pysyä pystyssä. Hän oli irrallaan pylvään juurella, sillä villitkin olivat huomanneet tarpeettomaksi sitoa häntä kiinni. Samassa kuin gondoli laskeutui maahan, sieppasi Kennedy häntä vyötäisistä ja nosti gondoliin, ja samassa Joe heitti ulos pohjalastia. Tohtori odotti pallon nousevan tavattomalla voimalla, mutta, kohottuaan metrin maasta, se pysähtyi.
— Mikäs meitä pitelee? — huudahti hän, ja hänen äänessään helähti palanen säikäystä.
Muutamia neekereitä juoksi lähemmäs, rajusti kiljuen.