— Onpas se mies saanut kestää yhtä ja toista! — sanoi Joe liikutettuna. — Uskokaapas vaan, että hänen työnsä on kysynyt enemmän rohkeutta kuin meidän, hän kun on ypö yksinään uskaltanut noitten villien joukkoon!
— Se on varma se, — vastasi metsästäjä.
Tohtori ei sallinut koko päivässä häiritä kovaonnisen unta. Se oli pitkää horrostilaa, jota silloin tällöin keskeyttivät tuskan valitukset, synnyttäen levottomuutta tohtorissa.
Illan pimeässä kävi Victoria ankkuriin, ja yön aikana, Joen ja Kennedyn vuoroansa hoidellessa sairasta, piti tohtori kaikkien yhteisestä turvallisuudesta huolta.
Huomis-aamuna oli Victoria kääntynyt hiukan länteen. Kaikki ennusti ihanaa, kirkasta päivää. Sairas jaksoi puhua hiukan paremmalla äänellä. Teltan uutimet vedettiin syrjään, ja nauttimalla hän nautti aamun raikasta ilmaa.
— Kuinka jaksatte? — kysyi Fergusson häneltä.
— Kenties paremmin, — vastasi toinen. — Mutta enhän vielä ole teitä, ystävät hyvät, nähnyt kuin unen horroksissa. Tuskin tiedän itsekään, mitenkä tämä kaikki on käynyt! Sanokaa ketä te olette, jotta liittäisin teidän nimenne viimeiseen rukoukseeni.
— Me olemme Englantilaisia, — vastasi tohtori. — Me olemme ilmapallolla kulkemassa Afrikan poikki, ja matkalla oli meillä onni pelastaa teidät.
— Tieteellä on sankarinsa, — virkkoi sairas.
— Mutta uskonnolla on marttyrinsä, — vastasi Skotlantilainen.