— Oletteko lähetyssaarnaaja? — kysyi tohtori.
— Olen pappi Lazaristien lähetystoimessa. Taivas lähetti teidät luokseni, ja taivas olkoon kiitetty! Minun henkeni oli jo valmis uhrattavaksi. Mutta te tulette Europasta. Kertokaa Europasta, Franskanmaasta! En ole saanut sieltä tietoja viiteen vuoteen.
— Viisikö vuotta näitten villien seassa! — huudahti Kennedy.
— He ovat pelastettavia sieluja hekin, — virkkoi nuori pappi, — tiedottomia, villejä veljiämme, jotka uskonto yksin voi opettaa ja sivistää.
Lähetyssaarnaajan toivomuksen mukaan, haasteli Fergusson hänelle kauan aikaa Franskanmaasta.
Sairas kuunteli hartaasti, kyyneleitä vuodattaen. Tuon tuostakin mies parka puristi milloin Kennedyn, milloin Joen kättä kuumeisilla käsillänsä. Tohtori tarjosi hänelle muutaman kupillisen teetä, jotka hän mielihyvällä joikin. Hän voimistui sen verran, että jaksoi hiukan kohottautua, ja myhähti, nähdessään kohoavansa niin kirkasta taivasta kohti. — Te olette uljaita matkustajia, — puheli hän, — ja teidän rohkea yrityksenne onnistuu; te näette jälleen vanhempanne, ystävänne, isänmaanne, te…
Hän ei jaksanut sen enempää, vaan oikaisihe jälleen ja makasi muutamia tunteja melkein luonnotonna Fergussoniin nojaten. Tämä ei voinut hillitä liikutustaan. Hän huomasi sairaan olevan viimeisillään. Pitääkö heidän niin pian jälleen menettää hänet, jonka he ovat pelastaneet teloitukselta? Hän sitoi uudelleen marttyrin kamalat haavat ja oli pakotettu käyttämään suurimman osan vesivarastoansa hänen polttavain jäsentensä viivoitukseksi. Hän osoitti sairasta kohtaan mitä hellintä ja taitavinta huolenpitoa, ja hänen käsivarsillansa sairas vähitellen alkoi toipua, vaikk'ei elämä enää ottanutkaan palataksensa.
Tohtori kuunteli hänen elämänsä tarinaa, jota toinen kertoi katkonnaisin sanoin.
— Puhukaa äidinkieltänne, — virkkoi tohtori, — minä ymmärrän sitä, ja teidän itsennekin on helpompi.
Lähetyssaarnaaja oli syntyisin Aradonin kylästä, Bretagnessa. Pienestä pitäin paloi hänen mielensä päästä papiksi. Tähän kieltäymysten elämään hän liitti vielä elämän täynnä vaaroja, ruveten saarnaajaksi Lazaristien lähetystoimeen. Kahdenkymmenen vuoden vanhana hän jätti isänmaansa ja nousi Afrikan epäystävälliselle rannalle. Ja siitä saakka hän oli, vastuksia voittaen, puutetta kärsien, vaeltaen ja rukoillen, ennättänyt vähitellen niitten heimojen luokse, jotka asuvat ylisen Niilin lisäjokien varsilla. Kaksi pitkää vuotta hänen uskontoansa hyljittiin, hänen hartauttansa ylenkatsottiin, hänen rakkaudentöitään käsitettiin väärin. Muuan heimo, Njambarran julmimpia, otti hänet vangiksi, ja siinä hän sai kestää mitä raainta kohtelua. Mutta yhä hän opetti, neuvoi, rukoili. Tämä heimo hävitettiin, ja jo luultiin hänenkin saaneen surmansa niissä taisteluissa, joita senpuoleiset heimot myötäänsä käyvät keskenänsä, mutta hän eli eikä kääntynyt takaisin, vaan jatkoi matkaansa, evankeliumia saarnaten. Hänen rauhallisin aikansa oli se, jolloin häntä pidettiin hulluna. Opittuansa maan kieltä, hän saarnasi edelleen. Kului vielä kaksi vuotta. Silloin hän saapui näitten raakalaisten juo, yli-inhimillisen, Jumalasta lähtevän voiman innostamana. Vuoden päivät hän oli asunut tämän Njam-Njamien sukuisen heimon, Barafrin, luona, joka on mitä raa'impia. Kuningas oli kuollut muutama päivä sitten. Tämä odottamaton kuolemantapaus pantiin hänen syyksensä, ja siksi he päättivät tehdä hänestä vikauhrin. Neljäkymmentä tuntia oli jo kestänyt hänen kidutustansa, ja — tohtori oli arvannut oikein — hänen oli määrä kuolla auringon valossa puolenpäivän aikana. Kuultuaan pyssynlaukaukset, hän oli vaistomaisesti huutanut: A moi! à moi! Hän oli luullut näkevänsä unta, kunnes oli ylhäältä kuullut rohkaisevia sanoja.