— Enkä minä sure — lisäsi hän — tätä elämää, joka pian loppuu; elämäni on Herran oma.
— Toivokaa vielä, — puheli tohtori; — olemmehan me teidän luonanne; me pelastamme teidät kuolemasta, niinkuin pelastimme teidät teloittajainnekin käsistä.
— En pyydä taivaalta niin paljoa, — vastasi pappi, kohtaloonsa tyytyen. — Kiitetty olkoon Jumala, joka ennen kuolemaani soi minulle sen riemun, että saan puristaa ystäväin kättä ja kuulla kotimaani kieltä!
Lähetyssaarnaaja hervahti jälleen. Näin kului päivä toivon ja pelvon välillä. Kennedy oli levoton, Joe pyhkäisi tuon tuostakin silmiänsä salavihkaa.
Victoria eteni verkalleen. Tuulikin näytti säälivän sen kallista kantamusta.
Illemmalla ilmoitti Joe näkevänsä lännessä suunnattoman laajan valon. Pohjoisemmassa olisi saattanut pitää sitä revontulina. Koko taivas näytti liekehtivän. Tohtori alkoi huolellisesti tarkastella tätä ilmiötä.
— Se ei saata olla muu kuin suitsuava tulivuori, — virkkoi hän.
— Mutta tuuli kantaa meitä sen kohdalle, — arveli Kennedy.
— Mitäs sitten! Me kuljemme sen yli tarpeeksi korkealta.
Kolmen tunnin kuluttua oli Victoria keskellä vuoriseutua. Sen asema oli 24° 15' pituutta ja 4° 42' leveyttä. Pallon edessä kuohutteli tulinen krateri parhaillaan ylös sulanutta laavaa, heitellen samalla kiviä korkealle ilmaan; hehkuvat virrat valuivat häikäisevinä koskina, — komea näky ja samalla kamala, sillä tuuli kantoi muuttumattomalla nopeudella palloa tätä tulikuumaa ilmakerrosta kohti.