— Senkin mustat konnat! — ärjäisi Joe, joka tuon tuostakin sai äkillisiä suuttumuksen puuskia. — Ja niitä tämä Herran palvelija vielä surkuttelee ja löytää anteeksiantamuksen sanoja mokomille!
— Taivas on suonut hänelle ihanan yön, Joe, kenties hänen viimeisensä. Ei hänen enää paljoa tarvitse kärsiä; hänen kuolemansa on oleva rauhalliseen uneen uupumista vaan.
Kuoleva lausui muutamia katkonnaisia sanoja. Tohtori kumartui hänen puoleensa. Hengitys alkoi käydä työlääksi; hän kaipasi raitista ilmaa. Uutimet vedettiin syrjään, ja nauttimalla hän nautti tämän läpikuultavan yön hiljaisia huhahduksia. Tähdet lähettivät hänelle tuikahtelevaa valoansa, ja kuu kietoi hänet säteittensä valkoisiin käärinliinoihin.
— Ystävät, — virkkoi sairas heikolla äänellä. — Minun hetkeni lyö. Jumala maksakoon teille minun kiitollisuuteni velan ja saattakoon teitä turvalliseen satamaan!
— Toivokaa vielä! — puheli Kennedy. — Tämähän on ohimenevää heikkoutta. Ette te kuole! Saattaako kuolla näin ihanana suviyönä!
— Kuolema tulee, — vastasi lähetyssaarnaaja; — minä tunnen sen! Antakaa minun katsoa sitä kasvoista kasvoihin! Kuolema, iankaikkisuuden alku, on vaan maallisten murheitten loppu. Nostakaa minut polvilleni, veljet!
Kennedy nosti hänet. Oli sääli nähdä, kuinka nuo heikot jäsenet notkahtelivat sairaan oman painon alla.
— Laupias Jumala! — lausui kuoleva. — Armahda minua!
Hänen olentonsa kirkastui. Kaukana tästä maasta, jonka riemuja hän ei ollut milloinkaan saanut maistaa, keskellä yötä, joka lähetti hänen tykönsä hennoimmat valonsa, matkalla taivasta kohti, jonne hän kohosi kuni ihmeen kautta… Hän näkyi jo elävän uutta elämää.
Hänen viimeinen liikkeensä oli siunaus ystäville. Hän vaipui Kennedyn syliin, ja suuret kyynelkarpalot hulvahtivat silloin Skotlantilaisen silmistä.