— Ole varoillasi, hyvä ystävä. Joko kultakuume on saanut sinussa vallan? Eikö tämä vainaja, jonka vast'ikään laskit maanpoveen, eikö hän todista kaiken sen turhuutta kuin maallista on?
— Totta se on kaikki tyyni, — vastasi Joe, — mutta kultaahan täss' on! Mr Kennedy, ettekös te auta mua, niin keräisimme hiukan näitä miljoneja?
— Mitäs me niillä, Joe parka? — virkkoi Skotlantilainen, jonka väkisinkin täytyi naurahtaa. — Emmehän me lähteneet tänne rikkautta perään emmekä saa sellaista mukaankaan ottaa.
— Nuo miljonat ne ovat hiukan raskasta tavaraa, — sanoi tohtori; — ei ne niinkään helposti taskuun mahdu.
— Mutta, — vastasi Joe, jouduttuaan jo kovin ahtaalle, — eikös näitä malmeja passaisi ottaa hiekan asemesta pohjalastiksi?
— Sopii kyllä; minä suostun, — sanoi Fergusson, — mutta älä kovin pahasti irvistä, kun matkalla heitämme muutamia satoja kiloja laidan yli.
— Satojako! — toisti Joe, — ja ihanko koko tämä ala on kultaa?
— On niinkin. Siinä säiliö, jossa luonto on aarteitaan tallentanut kautta vuosisatain siinä on millä rikastuttaa kokonaiset maat! Australiat ja Kaliforniat yhtyneinä tässä kaukaisessa erämaassa.
— Ja ettäkö kaikki tämä jää tänne turhanpäiten!
— Kenties. Mutta oli miten oli; tiedätkös, mitä minä teen, sinua lohduttaakseni?