Rauhallista, lukemattomin tähdin kimaltelevaa yötä seurasi yhä yhtäläinen päivä ja yhtä ankara helle. Jo aamunkoitosta saakka oli ilma polttavan kuuma.
Päivällisen aikana, jossa oli tarjona kuivaa lihaa ja pemmikania, oli Victoria tuskin päässyt muutamia kilometrejä eteenpäin.
— Jokohan sitä ollaan puol'matkassa? — kysäisi Joe.
— Matkan pituuteen nähden kyllä, — vastasi tohtori, — mutta ei aikaan, jos tuuli laimenee, ja sehän näkyy pyrkivän tyyntymään kokonaan.
— Niin, niin, — arveli Joe, — mutta eihän tässä mitä valittamisen syytä. Hyvin täss'on selvitty tähän saakka, enkä minä suinkaan aio joutua epätoivon valtaan. Kyllä vettä löydetään; muistakaa minun sanoneeni.
Maisema alkoi aleta alenemistaan. Kultapitoisten vuorten aaltoilu kuoli tasaiseksi tantereksi; ne olivat nääntyneen luonnon viimeisiä eläyksiä. Upeitten puitten sijaan idässä ilmestyi jokunen kasvi siellä täällä; muutamat viheriät kaistaleet kävivät vielä taistelua hiekan hyökkäyksiä vastaan; suuret kalliopaadet, jotka olivat pudonneet kaukaisilta vuorenhuipuilta ja tiellään särkyneet, törröttivät teräväsärmäisinä, mutta pian nekin hienonevat hiekaksi, pölyksi tyyten.
— Tuoss'on nyt Afrika, sellaisena kuin sitä mielessäsi kuvailit, Joe.
Ilmankos minä sanoin sinulle: malta aikaa!
— Ihan oikein, tohtori. Tämä se on ainakin luonnollista! Hellettä ja hiekkaa vaan. Mieletöntä olisi täältä muuta hakeakaan. Katsokaas, — sanoi hän nauraen, — min'en oikein luottanut niihin teidän metsiinne ja prerioihinne. Jopa jotakin! Reissuta niin kauaksi, näkemään samallaista maisemaa, minkä saa Englannissakin nähdä! Mutta nyt minä ensi kertaa uskon olevani Afrikassa enkä ole yhtään pahoillani, että saa sitäkin maistaa.
Illalla ilmoitti tohtori, ett'ei Victoria ollut tänä helteisenä päivänä päässyt eteenpäin kolmeakaan kymmentä kilometriä. Kuuma pimeys kietoi sen vaippaansa heti kuin aurinko oli laskenut horisontin taakse, jota tarkkana rajana reunusti suora viiva.
Huomenna, torstaina, oli toukokuun 1 päivä. Mutta päivä seuraa päivää epätoivoisen yksitoikkoisena; aamu on edellisensä kaltainen; puolipäivä lähettää yhä säteitänsä, ylenpalttisen runsaita, tyhjentymättömiä, ja yö saentaa synkässä sylissään hajauneen lämmön, jonka seuraava päivä on taas jälkeensä säätävä sitä seuraavalle. Tuulta tuskin tuntuu. Se on pikemmin henkäystä kuin puhaltamista, ja pian kaiketi tämä huhauskin kuolee pois.