Kukin tähysteli vuoroansa avaruuteen tämän loppumattonaan päivän kuluessa, mutta turhaan: ei näkynyt mitään, mikä olisi herättänyt toivoa. Maiseman äärimmäiset epätasaisuudet katosivat mailleen menevän auringon valoon. Vaakasuorat säteet kulkivat pitkinä tulisina juovina pitkin suunnatonta, tasaista tannerta.
Se oli erämaata.
Matkustajat olivat tänään kulkeneet tuskin viittäkäänkolmatta kilometriä, käytettyään, niinkuin eilenkin, runsaasti 3,5 m3 palokaasua hormia varten, ja vajaata kaksi litraa oli täytynyt käyttää polttavan janon sammuttamiseen.
Yö oli rauhaisa, liiankin rauhaisa! Tohtori ei saanut unta silmäänsä.
VIIDESKOLMATTA LUKU
Odottamaton pallo. — Karavaanin jälkiä. — Kaivo.
Huomenna — taivas yhtä kirkas, ilma yhtä tyyni. Victoria kohosi 150 metrin korkeuteen, mutta töin tuskin se sittenkään liikkui länttä kohti.
— Me olemme täydellisessä erämaassa, — sanoi tohtori. — Tuossa tuo ääretön hiekkameri! Mikä outo näky! Mikä omituinen luonnon osittelu! Miksikä toisaalla kasvullisuutta ylenmäärin ja toisaalla hedelmättömyyttä aina äärimmäisiin, ja kaikki tämä samalla leveyspiirillä ja samain auringon säteitten alla!
— Tuo miksikä, rakas ystävä, — vastasi Kennedy, — se ei minun rauhaani häiritse; syihin minä kiinnyn vähemmin kuin tosiasiaan. Se on niin, ja siinä se.
— Sopiihan toki hiukan filosofioida, ystävä hyvä; siitä ei haittaa.