— Pilvi! Oikea pilvi! — huusi samassa tarkkasilmäinen Joe.
Taivaanrannasta kohosi todellakin verkalleen näkyviin taaja, ikäänkuin pullistunut ryhmä. Se oli yhteenkasaantunut, muodolleen yhä muuttumaton joukko pieniä pilviä, josta tohtori päätti, että sen kohdalla on aivan tyyni.
Tämä paksu massa oli tullut näkyviin kello kahdeksan aikaan aamulla ja vasta yhdentoista seuduissa ennättänyt auringon kohdalle, kätkien sen kokonaan tiheän esirippunsa taakse. Samassa erkani pilven alimmainen laita horisontista, joka nyt loisti täydessä valossa.
— Tuo on yksinäinen pilvi, — sanoi tohtori; — siitä ei ole suuriakaan odottaminen. Katsos, Dick, sillä on aivan sama muoto kuin aamullakin.
— Niin todellakin. Ei siinä ole vettä eikä tuulta, meille asti ainakaan.
— Sitä minäkin pelkään, se kun on erinomaisen korkealla.
— Mitäpäs, jos lähtisimme hakemaan tuota pilveä, Samuel, joka ei tahdo purkautua meidän ylitsemme?
— En luule siitä hyötyä lähtevän, — vastasi tohtori; — menetämme siten vaan polttokaasua ja vettä varsinkin. Mutta nykyisessä tilassa täytyy koettaa kaikkea. Noustaan!
Tohtori työnsi täyden liekin johtoputken spiraleihin; syntyi kova kuumuus, vety oheni, ja pallo kohosi ylös.
Noin 450 metrin matkassa maasta se kohtasi paksun pilvimassan ja pujahti sen tiheään usmaan, pysytellen nyt tässä korkeudessa. Mutta tuulta ei siellä ollut vähintäkään, ja itse tämä usmakin näytti olevan kosteutta vailla: esineitten pinnalla tuskin huomasi ensinkään huurua. Victoria pääsi kenties hiukan vaan eteenpäin tässä verhossaan; siinä kaikki.