— Nouse laidalle, Joe, ja huido käsilläsi, niin näet.
Joe totteli. Hän huomasi, kuinka toisessa gondolissa tehtiin ihan samoja liikkeitä kuin hänkin.
— Tämähän on kangastusta vain eikä mitään muuta, — puhui tohtori; — pelkkä optillinen ilmiö, joka riippuu ilmakerrosten epätasaisesta tiheydestä; siinä kaikki.
— Merkillistä! — puhui Joe, yhä edelleen huitoen käsillänsä.
— Omituista kerrassaan! — sanoi Kennedy. — Onpa hauska nähdä Victoriaa! Ja somallehan se näyttääkin, ja mikä majesteetillinen ryhti!
Mutta kuva alkoi verkalleen hälvetä. Pilvet kohosivat yhä ylemmäs, jättäen Victorian, joka ei yrittänytkään lähteä seuraamaan niitä. Tunnin kuluttua oli lonka kokonaan haihtunut.
Tuuli tuntui tyyntyvän yhä enemmän. Epätoivoissaan laskeutui tohtori jälleen lähemmäksi maata.
Pettyneinä vaipuivat matkustajat murheellisiin mietteisinsä jälleen.
Helle oli kauhea.
Kello neljän paikoilla Joe ilmoitti näkevänsä jotain, mikä kohoaa suunnattoman hiekkalakeuden pinnasta. Pian huomattiin ne kahdeksi palmuksi vähän matkan päissä.
— Palmuja! — sanoi Fergusson, — mutta lienee siellä joku lähdekin, kaivo!