Hän sieppasi kaukoputken: Joen silmät eivät olleet pettäneet.
— Vihdoinkin! — toisti tohtori toistamistaan. — Vettä! vettä! Me olemme pelastetut. Hiljaa me kuljemme, mutta eteenpäin sentään, ja me saavumme lopulti sittenkin sinne.
— No niin, tohtori! — virkkoi Joe, — ja eikös passaisi sillä välin vähän ryypätä vettä? Ihan tässä tukehtuu.
— Juodaan, poikaseni, juodaan.
Ei tarvinnut ketään kahdesti käskeä. Puoli litraa meni, ja jäljelle jäi ainoastaan kaksi litraa kaikkiaan.
— Hehheh! Se naula veti! — sanoi Joe. — Kyll' oli hyvää! Ei ole
Perkinsin olut milloinkaan maistunut niin viehättävän makealta.
— Puutosten hyviä puolia, — vastasi tohtori.
Kello kuuden aikana Victoria leijui palmujen kohdalla. Ne olivat kaksi laihaa, viheliäistä, kuihtunutta runkoa, lehtiä vailla, enemmän kuolleen kuin elävän näköisiä. Fergusson katseli niitä kauhistuksella.
Niitten juurella näkyi puoliksi murenneita kaivokehyksen kiviä, jotka nekin olivat auringon paisteessa ikäänkuin pölyksi palaneet. Ei ollut niissä kosteuden merkkiäkään. Fergussonin sydäntä kouristi, ja hän oli juuri ilmoittamaisillaan pelkonsa muille, kun kumppalien huudot äkkiä vetivät hänen huomionsa puoleensa.
Länttä kohti silmän kantamattomiin kuulsi pitkä jono valkoisia luita, ja luurangon jätteitä oli kaivon ympärillä: karavaani oli joskus kulkenut tänne saakka, siitähän merkkinä tuo luilla laskettu rata; heikoimmat olivat uupuneet yksi toisensa perään erämaan hiekalle; lujimmat olivat saapuneet tämän kaivatun kaivon partaalle ja kuolleet siinä kauhean kuoleman.