Kasvot kalpeina katsahtivat matkamiehet toisiinsa.
— Emme laske alas tähän, — puhui Kennedy. — Lähdetään pois tämän hirmuisen kuvan näkyvistä! Ei tässä ole veden pisaraakaan.
— Ei, Dick! Meillä pitää olla puhdas omatunto, että olemme tehneet minkä olemme voineet. Ja ykskaikkihan, missä me yön vietämme. Me kaivamme tämän kaivon ihan pohjia myöten. Siinä on aikoinaan ollut lähde; kenties sitä on osa jäljillä.
Victoria laski maahan. Joe ja Kennedy nostivat oman painonsa veron hiekkaa gondoliin ja astuivat maahan. He juoksivat kaivolle ja astuivat sen sisään lahonneita portaita myöten. Lähde näytti kuivuneen jo vuosia sitten. He kaivoivat kaivamistaan, mutta kosteutta ei ollut merkiksikään.
Tohtori näki heidän jälleen nousevan ylös hikisinä, näännyksissä, pölyisinä, mieleltänsä masentuneina, epätoivoissaan.
Tohtori ymmärsi heidän työnsä olleen turhaa. Hän oli odottanut sitä, mutta ei puhunut mitään. Hän tunsi, että tästä puolin häneltä kysytään tarmoa ja kestävyyttä kolmen miehen edestä.
Joe toi tullessaan kuivettuneen nahkaleilin. Suutuksissaan hän viskasi sen keskelle luita.
Illallisen aikana ei puhuttu sanaakaan. Vastenmieliseltä tuntui heistä ruoka.
Eivätkä he kumminkaan vielä olleet kokeneet täysin määrin janon tuskia.
Tulevaisuus se vasta oli, joka heitä hirvitti.