45 asteen helle. — Tohtorin mietteitä. — Epätoivoinen etsintä. — Hormi sammuu. — 60 asteen kuumuus. — Erämaa kaikessa alastomuudessaan. — Öinen kävely. — Yksinäisyys. — Tainnoksissa. — Joen ehdotus. — Vieläkin päivä.
Victorian eilen kulkema matka oli hiukan yli 15 km, ja siihen oli käytetty viidettä kuutiometriä polttokaasua.
Lauantai-aamuna antoi tohtori lähtömerkin.
— Hormi ei jaksa toimia kuin kuusi tuntia enää, — sanoi hän. — Ellei kuuden tunnin kuluessa ole löydetty kaivoa tai lähdettä, niin Jumala yksin tietää, miten meidän käy.
— Ei ole tänäänkään tuulesta tietoa, — virkkoi Joe, mutta, nähtyään tohtorin huonosti salatun mielipahan, lisäsi: — kenties se päivemmällä sentään nousee.
Turha toivo! Ilmassa vallitsi täydellinen tyyneys, juuri noita tyventöjä, jotka tropillisilla vesillä kokonaan kahlehtivat purjelaivoja. Helle oli sietämätön. Lämpömittari näytti varjossa, teltan sisässä, 45 astetta C.
Joe ja Kennedy loikoivat vierekkäin, koettaen unohtaa tukalan tilansa elleihän uneen, niin ainakin horrokseen. Pakollinen toimettomuus tuntui kauhean tuskalliselta. Ihminen on sitä säälittävämpi silloin kuin hän ei voi työllä tai jollain aineellisella toiminnalla karkoittaa ajatuksiansa. Mutta tässä ei ollut mitään, mistä pitää huolta, ei mitään, mitä yrittää. Tässä täytyi vaan alistua olojen alle.
Janontuska alkoi käydä kamalan tuntuvaksi. Viina ei sitä suinkaan laimentanut, vaan päinvastoin lisäsi, ansaiten todellakin sen "tiikerin maidon" nimen, minkä Afrikan luonnonlapset ovat tälle juomalle antaneet. Vettä ei ollut jäljellä kuin puolen litran verran, sekin jo peräti lämmintä. Kaihoavia silmäyksiä heitteli kukin noihin kallis-arvoisiin pisaroihin, mutta ei yksikään rohjennut kostuttaa niillä huuliansa. Puolinen litraa vettä keskellä erämaata!
— Yksi ponnistus vielä! — virkkoi tohtori itsekseen kello kymmenen seuduissa aamulla. — Pitää vielä kerran yrittää päästä ilmavirtaan, joka kuljettaisi meidät täältä! Täytyy panna viimeisetkin altiiksi.
Ja toveriensa torkahdellessa hän nosti vedyn lämpötilan korkealle; pallo pullistui ja nousi auringon kohtisuorain säteitten suuntaa. Kolmestakymmenestä metristä ruveten hamaan puolentoista tuhannen metrin korkeuteen hän tapaili ilmavirtoja, mutta turhaan: lähtökohta oli muuttumatta ihan hänen alapuolellansa. Täydellinen tyyneys näkyi ulottuvan niin korkealla kuin hengittämiselle soveliasta ilmaa riitti.